Älä maailmaa pelkää
MIELESTÄ ‧ ESSEE
"Jos matkalla tulee vastaan vaikeuksia, epätoivoon ei kannata vajota, sillä yksi universaali totuus pätee missä ikinä matkustaakin: ihmiset ovat ihmisiä, ja enemmistö maailman ihmisistä on hyväntahtoisia", kirjoittaa Wilhelmiina Hietalahti.
Teksti: Wilhelmiina Hietalahti
Valokuva: Jutta Jokinen & Wilhelmiina Hietalahden perhealbumit
Pidempään kuin saatan muistaa, on matkailu ollut osa elämääni.
Ihka ensimmäinen reissuni Irlantiin kesällä 2005 jätti jälkeensä matkakärpäsen puraisun lisäksi lukuisia suloisia lomakuvia, joissa hymyilen leveästi vihreillä niityillä.
Sen jälkeen isäni perhokalastusharrastus ja sukuvikana ilmentyvä krooninen kaukokaipuu ovat kuljettaneet pientä perhettämme syrjäisistä slovenialaiskylistä Yorkshiren kumpuileville kukkuloille ja Madridista Kemihaaran erämaa-alueelle.
Nyt 18-vuotiaana olen kolunnut rakasta maanosaamme kahdenkymmenen maan verran, ja tutustunut tietysti myös lähes jokaiseen Suomen kolkkaan.
Lähdettiin kohti Santiago de Compostelaa, jonne jotkut tyypit pyhiinvaeltaa Ranskasta asti. Me pyhiinvaellettiin autolla Ortigueirasta.
Kun oltiin perillä, ei meinattu löytää katedraalia mistään, ja kesken etsintöjen pysähdyttiin syömään churroja vanhankaupungin rajalle.
Löydettiin sitten katedraali, jossa oli menossa tosi tylsä jumalanpalvelus. Nurkissa istui tyyppejä kaapeissa.
26.6.2014
Näin kuvailen 9-vuotiaana seikkailujani Pohjois-Espanjan Galiciassa.
Ote on ihka ensimmäisen matkapäiväkirjani loppupuolelta – tuon sydämenmuotoisen muistikirjan sain isoäidiltäni syntymäpäivälahjaksi, ja se matkustikin prinsessamatkalaukussani Madeiralta Kilpisjärvelle ja Norjasta Espanjaan.
Ennen kaikkea, tuo täyteen riipustettu opus aloitti sarjan maailman parhaita seikkailukertomuksia – jos itse voin niin sanoa.
Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, on erilaisia matkapäiväkirjoja kertynyt hyllyyni jo kymmenkunta kappaletta. Sadat täyteen kirjoitetut sivut kertovat toinen toistaan hauskemmista sattumista ja ikimuistoisemmista kokemuksista humorististen piirrosten värittäminä.
Olen opetellut soutamaan itävaltalaisella alppijärvellä, madellut lammaslauman perässä pitkin Irlannin kapeita maaseututeitä ja jahdannut ystäväni kanssa auringonlaskua halki Rooman, uinut Jäämeressä ja jättänyt sydämeni Edinburghiin.
Valtaosin vanhempieni ansiosta arkistoni on jo nyt täynnä muistoja, joille on mahdotonta laskea rahallista arvoa.
Olenko sitten oppinut jotain matkan varrelta?
Kliseisesti voisi todeta, että matkailu on kaikista parasta koulutusta, jota ihminen voi saada. Vaikken tätä toteamusta täysin allekirjoitakaan, piilee noissa sanoissa totuuden siemen.
Monia Euroopan maita pidetään yleensä helppoina matkakohteina, joissa kommelluksilta on helppo välttyä. Näin asia ehkä onkin – jos pysyttelee visusti turistien suosimissa kohteissa, kuten Espanjan aurinkorannikolla tai Rhodoksen kaltaisella turistimassojen kansoittamalla lomasaarella.
Tällaisissa paikoissa ihmiset ovat tottuneet turisteihin, infotoimistoja löytyy joka nurkan takaa ja suuri osa asukkaista osaa tapailla englanniksi edes muutaman sanan.
Oman perheeni matkat kuitenkin suuntautuvat lähes poikkeuksetta tällaisten lomakeskittymien ulkopuolelle: vuokra-autoilla taitamme usein satojenkin kilometrien matkoja maaseutukylästä toiseen, viettäen yleensä viikon yhdessä vuokramökissä ja siirtyen sitten toisaalle.
Näin pääsee tutustumaan kohdemaan paikalliselämään ja näkemään upeita luonnonihmeitä, joiden vaikuttavuutta massaturismi ei ole ehtinyt pilaamaan.
Lähdettiin kävelemään kämpiltä pitkin kukkareunaista hiekkatietä.
Alamäki vietti kohti jokea, jota meidän ei ollut tarkoitus ylittää, joten käännyimme ja rymistelimme alta aikayksikön jonkun jannun pihaan. Iskä yritti kysyä jannulta reittiä kylään, mutta jannu ei puhunut englantia.
Niinpä iskä maailmanmiehen elkein mumisi jotain käsittämätöntä ruotsienglantisaksaksi, jonka jälkeen jannu huitoi jotain, päästäen meidät kulkemaan pihansa läpi asfalttitielle ja kohti määränpäätämme.”
Planina, Slovenia, 6.6.2019
Kuten yllä olevasta otteesta voi huomata, piilee matkassa yksi mutka: jos Britanniaa ja Irlantia ei lasketa, on Euroopan syrjäisemmillä seuduilla usein turha tuudittautua oletukseen siitä, että kaikkialla tulee toimeen englannintaidoilla.
Pattitilanteita tulee vastaan yllättävän nopeasti – esimerkiksi astellessaan ruokakauppaan voi äkkiä huomata, että ymmärretyksi tuleminen ilman netin kääntäjäpalveluita saattaa olla mahdotonta.
Muistan elävästi, kuinka kymmenvuotiaana todistin isäni pantomiimiesitystä espanjalaisen kyläkaupan lihatiskillä - ja kuinka vaikuttunut tämän näyttelijäntaidoista olin, kun huitominen ymmärrettiin oikein.
Tällaiset tilanteet saattavat kuulostaa jännittäviltä, mutta loppupeleissä niihin joutuminen on mitä parasta ongelmanratkaisun harjoittelua – ja samalla saattaa oppia muutaman hyödyllisen sanan kieltä, joka koulunpenkillä ei tule vastaan.
Jos matkalla tulee vastaan vaikeuksia, epätoivoon ei kannata vajota, sillä yksi universaali totuus pätee missä ikinä matkustaakin: ihmiset ovat ihmisiä, ja enemmistö maailman ihmisistä on hyväntahtoisia.
Yksikään oppikirja ei pysty samaan, mihin matkailu kykenee: ventovieraiden ulkomaalaisten kanssa jaetut pienetkin kokemukset avaavat kenen tahansa silmät ja polkevat jalkoihinsa “muukalaisista” rakennetut perättömät ennakkoluulot.
Itse koen matkailukokemuksieni olevan suurin lahja, joka minulle on lapsuudessani voitu antaa.
Matkustaminen erämaista suurkaupunkeihin on opettanut minulle mukautumiskykyä, uudet maut ovat saaneet makunystyräni virittymään ja syrjäisemmät kohteet ovat tehneet minusta seikkailunhaluisen. Matkailu on saanut minut harjaantumaan kieltenoppijana ja jossain sivussa mukaan on tarttunut paljon käytännön tietoa ja yleissivistystä.
Tämän pienen maailmankolkan koluaminen on antanut minulle erinomaiset lähtökohdat elämään ja entistä suurempiin seikkailuihin – onhan maailmankansalaisen taitojen omaksuminen jo nuorena valtava kilpailuetu globalisoituvassa maailmassa.
Vinkkini aivan kaikenikäisille kuuluukin seuraavasti: älä pelkää, vaan mene!
