top of page

Elämää suorituslasit silmillä

MIELESTÄ  ESSEE

"Halusin kerrankin kokea olevani parempi kuin muut, etenkin koulussa. Siksi arvosanat kymmenestä ylöspäin olivat ainoat, jotka hyväksyin," kirjoittaa Hilma Virtanen.

Teksti:  Hilma Virtanen
Valokuva:  Jutta Jokinen

Olin yläasteella klassinen kympin tyttö.

 

Määrittelin itseni omien suoritusteni perusteella ja piilouduin niiden taakse.

Olin epävarma ja etsin itseäni, ehkä näin jälkikäteen ajateltuna hieman väärällä tavalla. Muistatko vielä itse, miltä tuntui saada kokeesta yhdeksän ja puoli?

Nyt varmaan naurahdat ja sanot, että hyvältä tietenkin. Monista varmasti tältä tuntuikin, mutta minä kysyin ensin itseltäni, mitä ihmettä olin tehnyt väärin ja pohdin, kuinka huonosti koe olikaan mennyt. Sairasta, eikö?


Jos voisin sanoa jotain 15-vuotiaalle itselleni, sanoisin “vähempikin riittää”. Silloin se ei kuitenkaan riittänyt. Yläasteella on todella haavoittuvassa iässä ja näin on varmasti edelleen lukiossakin. Yläasteella kuitenkin ollaan vielä ihan lapsia ja kasvetaan, jolloin muiden mielipiteillä on todella suuri merkitys aivan kaikkeen, ainakin itse koen niin.

Paineet omalle tekemiselle tulivat tästä huolimatta itseltäni. Ainoa, joka minua vaati, olin minä itse, eikä kukaan ulkopuolinen.


Millainen sitten on “klassinen kympin tyttö”?

Halusin olla jossain paras, koska koin, etten ollut koskaan ollut riittävä missään.

Asset 1_2x.png

Itse olin varmasti opettajien unelmaoppilas: rauhallinen, tunnollinen, kiltti ja hiljainen, mutta tunnilla aktiivinen. Luin kokeisiin järkyttäviä määriä, käyttäydyin asiallisesti ja panostin kouluun melkein koko elämäni.

 

Päiväni koostuivat pitkälti koulusta ja urheiluharrastuksista, eikä kavereille tai muulle hauskanpidolle jäänyt kauheasti aikaa. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin voinut ottaa rennommin ja kerätä yläasteajalta muitakin kokemuksia kuin koulukirjoissa nenä kiinni istumista.

 

Taustalla olevia syitä omaan toimintaan on tietenkin helppo pyöritellä jälkikäteen. Olin itsestäni todella epävarma, ja tyytymättömyys omaan itseeni oli varmasti huipussaan. Kokeissa onnistuminen ruokki perfektionistiluonnettani entisestään.

 

Halusin olla jossain paras, koska koin, etten ollut koskaan ollut riittävä missään. Elämän suorittaminen ja kontrollointi toivat turvaa, eikä silloin ehtinyt liikaa ajattelemaan asioita, vaikka olisi ehkä kannattanut.

 

Mahdollisesti taustalla oli myös jonkinlaista hyväksynnän hakemista ikätovereilta, joille olisin varmasti kelvannut myös keskinkertaisin arvosanoin, mutta itselleni en. Yritin elää kaikin tavoin täydellistä elämää.

 

Täydellistä elämää ei kuitenkaan ole kenelläkään, eivätkä täydelliset ihmiset kuulosta edes kovin kiinnostavilta. Säröt ja virheet tekevät meistä kiinnostavia. 
 

hilma 9.png

Sosiaalinen media on yksi nykypäivän haaste etenkin nuorten mielenterveysongelmien määrän lisääntymisessä. Anne Haikola kirjoittaa artikkelissaan “Somen molemmat puolet” (Psykologi-lehti 8/2021) sosiaalisen median filtteröidystä maailmasta Kardashianeiden isoine peppuineen ja täydellisine kuntosaliohjelmineen.

 

Haikola käy artikkelissaan monipuolisesti läpi sosiaalisen median aiheuttamia hyviä sekä huonoja puolia. Huonoihin puoliin kuuluu kuva täydellisestä kiiltokuvaelämästä. Lisäksi Haikola mainitsee nuorten lisääntyneet keskittymisvaikeudet. 

 

Sosiaalinen media on suuressa roolissa nuorten identiteetin kehittymisessä ja itsensä löytämisessä nykypäivänä. Jatkuva informaatiotulva ja tiedon määrä väsyttävät sekä samalla aiheuttavat nuorille erilaisia paineita sopia tietynlaiseen muottiin.

 

Nuorien tyttöjen ruuduilla on laihoja, pitkiä ja kauniita sekä urheilullisia uranaisia, jotka postaavat Instagramiin kuvia kahvilan vihersmoothiesta ja lounassalaateista. Samalla nämä naiset heräävät aamuaurinkoon lenkille ja joogaamaan ja illalla heillä on sitten päivän suorittamisen jälkeen vielä voimia viettää iltaa ystäviensä kanssa ja tehdä kymmenen kohdan kasvojenhoitorutiini ennen nukkumaanmenoa. Tältä se ainakin ulospäin näyttää.

 

Teinipoikien puhelimet puolestaan täyttyvät lihaksikkaista salilla treenaavista miehistä, joihin keskenkasvuiset itseään vertaavat oman kehityksensä vielä ollessa kesken. “Treenivideoita katseleva saattaa saada jatkuvalla syötöllä laihojen fitnessmallien postauksia, ja itsetuhoisuudesta kärsivä itsetuhoisuutta ruokkivaa sisältöä”, kirjoittaa Haikola artikkelissaan.

 

Vaikka sosiaalinen media aiheuttaa erilaisia paineita ulkonäöllisesti ja elämänlaadullisesti, on sillä myös siitä huolimatta positiivisiakin vaikutuksia meidän elämässämme. Nykyään sosiaalisessa mediassa tuodaan esille vaikeitakin asioita ja näytetään elämän kääntöpuolia. Sisältö on jollain tasolla myös terveempää kuin ennen.

 

Mielenterveysongelmista puhuminen on lisääntynyt, samoin kehopositiivisuudesta ja ulkonäköpaineista keskustellaan aiempaa avoimemmin. Tavallisia kehoja virheineen korostetaan enemmän, mikä vähentää paineita sopia tietynlaiseen ulkonäölliseen ihanteeseen.

 

Lisäksi monet jakavat rentoutumisvinkkejään sekä kertovat omista loppuunpalamis-tarinoistaan. Tästä myös Haikola kirjoittaa artikkelissaan vedoten siihen, että sosiaalisen median sisällöllä on merkitystä siinä, miten se vaikuttaa käyttäjäänsä.
 

Yhteiskunta asettaa elämällemme tietynlaiset ehdot ja raamit, joiden avulla päästään eteenpäin tai sitten matka päättyy hyvin lyhyeen.

Asset 1_2x.png

Kulutin tuolloin sosiaalisessa mediassa paljon aikaa nimenomaan vertailemalla itseäni näihin nuoriin naisiin. Halusin näyttää täydelliseltä, halusin elämäni olevan täydellistä, halusin syödä täydellisesti, liikkua täydellisesti, elää terveellisesti ja olla täydellinen koulussa. Ilman tätä en olisi ollut mitään, ja se on surullista.

 

Halusin kerrankin kokea olevani parempi kuin muut, etenkin koulussa. Siksi arvosanat kymmenestä ylöspäin olivat ainoat, jotka hyväksyin, koska siihen harva muu jatkuvasti kykeni, mikä on puolestaan täysin inhimillistä ja ymmärrettävää. Halusin sopia yhteiskunnan ihanteisiin tai muuten en olisi ollut tarpeeksi riittävä.

 

Sosiaalisen median lisäksi ongelma on yhteiskunnan ihanteissa ja rakenteissa. Maailmamme arvostaa suorittajaihmisiä, jotka tekevät sataa asiaa samaan aikaan. Me katsomme ylöspäin kurinalaisuutta ja kunnianhimoa. Tämä luo monelle nuorelle paineita onnistua ja elää.

 

Yhteiskunta asettaa elämällemme tietynlaiset ehdot ja raamit, joiden avulla päästään eteenpäin tai sitten matka päättyy hyvin lyhyeen. Lehdissä kirjoitetaan 10 laudaturin ylioppilaista ja Liisasta, joka on tehnyt lukion ohella töitä, saanut ylennyksen, voittanut EM-kultaa urheilulajissaan ja tässä samalla onnistunut olemaan sosiaalinen sekä kiltti ja ystävällinen kaikille.

 

Miksi ei kirjoiteta koskaan tavallisista ihmisistä, jotka ovat päässeet lukiosta C:n papereilla, eläneet oman näköistään elämää, levänneet, pitäneet hauskaa ja nyt tekevät tavallisia töitä ja elävät tavallista elämää iloineen ja suruineen? Miksi katsomme ylöspäin ainoastaan superihmisiä, emmekä tavallisia “arjen sankareita”?

hilma 3.jpg

Itseään tai omaa identiteettiään ei kuuluisi määritellä ainoastaan omien saavutustensa perusteella. Usein esittelemme itsemme muille sen perusteella, mitä olemme tehneet. Roosa Rahkonen esittelee videollaan “Kuka minä olen?” (YouTube 8/2019) itsensä juuri tällä opitulla kaavalla.

 

Rahkonen kertoo laajasti työhistoriastaan, mutta toki mainitsee myös vaikeuksistaan ja kiinnostuksen kohteistaan. Tietenkin työ, saavutukset ja kiinnostuksen kohteet kertovat meistä paljon ihmisinä, mutta niiden ei kuitenkaan pitäisi määrittää meitä liikaa. Uusille ihmisille voisi itsensä esitellä esimerkiksi erilaisia adjektiiveja käyttäen.

 

Mieluummin minä tutustuisin ihmiseen, joka kertoisi olevansa iloinen, herkkä, hauska ja rohkea kuin ihmiseen, joka kertoo käyneensä lukion kahteen vuoteen, lähtenyt Englantiin opiskelemaan ja työskentelee Hollannissa lääketieteellisessä laboratoriossa. Tämä ei kerro, minkälainen ihminen pohjimmiltaan ja persoonaltaan on, vaan ainoastaan sen, mitä hän elämässään on saanut aikaiseksi.

 

Suorituskeskeisestä yläasteajasta huolimatta kasvoin ihmisenä sen aikana paljon. Suorittaminen opetti ottamaan rennommin ja elämään enemmän. Omat kiinnostuksen kohteet ja vahvuudet alkoivat oikeasti löytymään ja oma identiteetti rakentumaan. En myöskään vaadi itseltäni enää yhtä paljon kuin ennen.

 

Kaikessa ei voi olla paras, eikä elämä ole täydellistä, eikä omaa identiteettiään kuulu piilottaa menestymisen taakse. Tämän kaiken olen oppinut kantapään kautta. Käsitys itsestä muuttuu läpi elämän, eikä nuorena sitä kannata liikaa stressata.

 

Ole rohkeasti oma itsesi, älä suorita kaikkea ja muista levätä sekä elää. Riität juuri sellaisena kuin olet.
 

hilma 4.jpg

Hilma Virtanen on lukiolainen Janakkalasta, joka nauttii urheilusta ja tykkää viettää aikaa läheistensä kanssa.

bottom of page