MAAILMASTA ‧ HYVINVOINTI ‧ 30.05.23
Ehkä kohta jo helpottaa
Kukaan lukiossa ei tuntunut välittävän siitä, että Reeta Pasma ei ollut käynyt tunneilla moneen kuukauteen. Vaikuttaa siltä, että uupuneille nuorille ei ole tarpeeksi apua tarjolla.
Teksti: Sandra Järvenpää
Valokuvat: Aino Väänänen
"Vuosi sitten, kakkosen keväällä, alkoi sellainen kyvyttömyys käydä koulua.
Mulla jäi monta kurssia suorittamatta ja se jatkui syksyllä. Kävin tunneilla jonkin verran mutta en saanut niitä kurssimerkintöjä, koska poissaoloja oli paljon, en tehnyt pakollisia tehtäviä tai osallistunut kurssikokeisiin. Syksyllä oli myös enkun ja yhteiskuntaopin kirjoitukset, niihinkään en saanut ollenkaan valmistauduttua kesällä. Olisin halunnut kummastakin ällän, mutta tuli ämmät.
Mä olen vielä sitä viimeistä vuosiluokkaa, jonka täytyy maksaa lukio itse. Olen koko lukioajan tehnyt töitä opintojen ohella. Tällä hetkellä olen baristana Espresso Housessa, sitä ennen olin pianonsoitonopettajana ja kaupassa töissä.
Sitten lukion kakkosen alussa tein aika paljonkin töitä ja olin monessa mukana, olen aina ollut sellainen. Mun oli myös alunperin tarkoitus kirjoittaa kahdeksan ainetta, mutta niitä on nyt pitänyt vähän karsia. Mulla on nimittäin enää yksi kirjoituskerta jäljellä.
Tässä vanhassa opetussuunnitelmassa on sekin sääntö, että pitää kirjoittaa kolmella peräkkäisellä kirjoituskerralla. Se on tyhmää, että ei voi vaikka sairauden takia jättää kirjoituskertaa välistä. Tai voi, mutta uusia ei tule.
Mua vaan ahdisti ja väsytti. En tiedä mitä kaikkea väsymyksen taustalla on, mutta voin nukkua vaikka 13 tuntia, herätä pariksi tunniksi ja mennä takaisin nukkumaan. Mua väsyttää koko ajan.
Mulla ei ole omalla vuosiluokalla ketään läheisiä kavereita, niin en sitten kuulunut mihinkään klikkiin eikä ollut tyyppiä kenen viereen istua tunneilla. Varsinkin jos ei ollut saanut mentyä ekalle tunnille, missä istumapaikat valitaan, niin en mä uskaltanut mennä sille seuraavallekaan. Mua pelotti, että menen vahingossa jonkun toisen paikalle istumaan.
Ihan tuollaisesta syystä mulla on jäänyt syksyllä monta kurssia tekemättä. Mutta kolikon kääntöpuoli on se, että kun ei ole tekemisissä toisten kanssa niin sosiaalista ahdistusta tulee vaan lisää.
Hävetti, kun ikinä ennen ei ole ollu niin ylitsepääsemättömiä ongelmia, että en pystyisi koulua käymään.
Kun mä täytin viime syyskuussa 18, äiti ei enää nähnyt mun tuntimerkintöjä Wilmassa. Jotain se varmaan aavisti, mutta ei sillä ollut mitään keinoa tietää, miten mä teen. Mulla on ollut yläasteesta asti mielenterveysongelmia, eikä väsymys ollut sillä lailla mikään uusi juttu. Mutta ikinä ennen en ollut menettänyt mun toimintakykyä. Aina olin kuitenkin suorittanut koulun ja vielä hyvin arvosanoin.
Mulla ja äidillä on tosi hyvät välit, mutta silloin syksyllä en vielä uskaltanut sanoa mitään. Mua hävetti, kun ikinä ennen ei ole ollu niin ylitsepääsemättömiä ongelmia, että en pystyisi koulua käymään. Jos äidille olisi myöntänyt, kuinka huonosti menee, niin sitten olisi pitänyt itsellekin myöntää.
Sitten syksyn kirjoitusten tulokset tuli ja sain sanottua äidille, että eipä ole tullut muuten käytyä koulua tänä abivuonna. Äiti alkoi sitten tsemppaamaan. Se aina välillä pyytää mua sen luokse viikonlopuksi, että mentäisiin yhdessä lenkille tai laitettaisiin ruokaa. Se koittaa tehdä arkiasioista kivoja, että jaksaisin alkaa tekemään niitä itsekin.
Sen syyslukukauden aikana kukaan koululta ei ottanut muhun yhteyttä. Marraskuussa musiikinopettaja tuli kysymään, että hei Reeta, miten menee, me ollaan vähän huolissamme susta. Sanoin että ei mene kovin hyvin, ja se vastasi että voi ei, jospa menisi kohta paremmin.
Ja sitten joulukuussa ryhmänohjaaja kysyi käytävällä, että miten menee aiotko osallistua kevään kirjoituksiin. Sanoin etten tiedä pystynkö ja hän vastasi että toivottavasti pystyt, eiköhän tämä tästä vähän helpotu.
Meidän lukion henkilökunta on oikeasti tosi ihanaa, mä tiedän että ne oikeasti välittää opiskelijoista. Uskon, että oppilaita haluttaisiin kyllä tukea, mutta ei oikeasti vaan ole resursseja.
Mun mielestä lukiossa ei kuitenkaan pitäisi olla mahdollista, että joku on puoli vuotta pois koulusta eikä asialle tehdä koulun osalta mitään. Oulussa ei myöskään ole mennyt tuo hyvinvointialueisiin siirtyminen mitenkään hirveän hyvin.
Koulussa on tosi paljon pulaa terveydenhuollossa. Nytkin seuraava koululääkäriaika taisi olla ensi syksylle. Mulla on onneksi hoitokontakti yksityiselle.
Mulla on nyt pari kurssia, jotka olisi tarkoitus suorittaa, on ruotsin, uskonnon ja filosofian kurssi. Vielä en ole saanut hirveästi tunneilla käytyä, mutta pari kertaa olen. Se on pari kertaa enemmän kuin viime syksynä.
Ei ole kyllä matkastakaan kiinni, kun asun koulua vastapäätä. Mä tarvitsen aamuisin monta tuntia latautumisaikaa ennen kun voin mennä kouluun. Siksi aamutunnit on superhankalia, kun pitäisi olla monta tuntia hereillä että saisin psyykattua itseäni menemään.
Asiat on lähteneet menemään nyt vähän paremmin, ja osaan ajatella vähän valoisammin ja toiveikkaammin vaikka syksyn kirjoituksia. Mutta ei silti kaikki ole jotenkin yhtäkkiä hyvin. Että kävisin koulussa normaalisti ja eläisin mun elämää normaalisti. Se on tosi hidasta se paraneminen.
Mä päätin jo ennen lukiota, että pidän välivuoden. Se on vieläkin plääni. Ihan sama kuinka pitkään lukio venyy, sen jälkeen tulee välivuosi. En halua, että mulla on kiire mihinkään, koska kiire lisää uupumusta."
Tämä artikkeli on kaksiosaisen nuorten koulu-uupumusta käsittelevän juttusarjan toinen osa. Lue ensimmäinen osa tästä.