top of page

MAAILMASTA ‧ ILMIÖT ‧ 20.02.24

Entä jos kaikki olisikin toisin

Larpilla voi saavuttaa hyvät itkut, kurkistaa vaihtoehtoiseen elämään tai käsitellä kuolemaa. Elsiina Tiikkaista larppi auttaa olemaan empaattisempi muita kohtaan.

Teksti:  Sandra Järvenpää
Valokuvat:  Mari Mäntynen

Hyperkapitalistisen aurinkokunnan poliittinen tilanne on kiristynyt ja planeettatason oikeistopoliitikko Laureataurea on noussut pitämään paikalliselle vastarintaliikkeelle puheen.

 

Hän on pukeutunut violettiin samettimekkoon. Myös kynsissä, huulissa ja haltiakorvien päissä on violettia, onhan se hänen henkilöbrändinsä tunnusväri.

 

Mutta puheessaan Laureataurea onkin yllättäen vastustajiensa puolella: hän kannattaa tekoälyn ihmisoikeuksia, haluaa kitkeä asunnottomuutta majoittamalla ihmisiä valtavassa kattohuoneistossaan sekä sallia romanttisen rakkauden siitäkin huolimatta, ettei se lisää tuottavuutta.

 

Vastarintaliike on puheesta ymmällään. Onko se vain temppu, yritys soluttautua vastustajan riveihin ja lopulta tuhota se sisältäpäin?

 

“Hänelle tapahtui poliittinen oopsie daisy”, selittää hahmoa pelannut Elsiina Tiikkainen. Puheen jälkeen sekä omat että vastustajat sulkivat Laureataurean ulkopuolelle. Ikävä kohtalo.

Larppaamisessa, eli live-roolipelaamisessa pelaajat ovat itse pelinappuloita: he eläytyvät koko kehollaan hahmoonsa ja pukeutuvat sen mukaisesti. Larppaamaan lähdetään usein johonkin sitä varten varattuun paikkaan, kuten leirikeskukseen. Pelit kestävät yleensä muutamasta tunnista viikonloppuun, ja joskus samaa hahmoa saatetaan pelata vuosien ajan.

 

Tiikkainen tutustui larppiin, kun Savonlinnan taidelukiossa järjestettiin jokavuotinen larppauskurssi.  

 

“Oon aina tykännyt pukeutua hahmomaisesti. Ennen harrastin cosplayta, mutta tässä pystyy vetämään vielä vähän pidemmälle, ottamaan ryhdin ja äänenpainon ja kävelytyylin sitä hahmoa varten.”

 

Haastattelua edeltävänä viikonloppuna Tiikkainen on ollut jälleen pelaamassa Sabine Williamsia, jota hän on pelannut jo viiden vuoden ajan. 

 

Sabinea varten Tiikkainen on opetellut maskeeraamaan väsyneet silmät. Hahmo nimittäin kärsii pahasta unettomuudesta, koska on tehnyt huonohkon diilin jumalattaren kanssa. Jumalatar näyttää hänelle nyt pahoja unia.

 

Mukanaan Sabine kantaa äidiltään saatua kirjettä. Se on taiteltu 1800-luvun aatelistyyliin koska suku on siniveristä. Pienessä lasipurkissa taas on unipulveria, eli suitsuketuhkaa, kristalleja, kananmunankuorta ja yrttejä. Tiikkainen on selvittänyt, että ainesosia käytetään joissakin uuspakanallisissa uskonnoissa. Sitten on vielä tavaratasku (kyniä, kynsiviiloja, sulkia) ja vihko.

 

“Mä olin liian laiska kävelemään kauppaan, joten sidoin tuon vihonkin ite.” 

Laiskuudesta ei kuitenkaan ole kyse. Tiikkainen näkee valtavasti vaivaa hahmojensa luomisessa. Hän kiertää kirpputoreja, tuunaa asuja, tekee koruja ja askartelee erilaisia hahmoille tärkeitä esineitä.

 

Tiikkainen painottaa että larpissa ei tietenkään tarvitse nähdä näin paljon vaivaa, ja pelaamaan saa tulla paljon pienemmälläkin panostuksella. Hän nyt vain sattuu nauttimaan tekemisestä. Vihon selkämyksessä on alkulukuja, kannessa tarra “rajatietovaara”. Sisällä on kirjoitusta ja kuvia, mustia sulkia sivujen välissä.

 

“Jos Sabine unohtaisi tämän johonkin, siinä on muille pelaajille jotain mihin tarttua. Samalla se luo immersiota miulle itelleni, hänestä tulee kolmiulotteinen henkilö.”

 

Larpin taikasana onkin juuri immersio. Kaikki vaiva, kaikki asuja ja rekvisiittaa varten tehty työ mahdollistaa toiseen maailmaan uppoutumisen ja unohtumisen. Kerran Tiikkainen päätyi katselemaan kuvia ruumispuistoista – siis tieteelliselle tutkimukselle varatuista alueista, joissa tutkitaan ruumiiden maatumista – voidakseen harjoitella maskeeraamaan mahdollisimman todentuntuisen maatumisefektin iholle. 

 

Immersio, immersio, immersio.

Asset 2_2x.png

Se on ehkä kaunein asia larpissa, ettei tarvii esittää kellekään, vaan ihan vaan luodaan draamaa yhdessä. 

Larpissa ei ole varsinaista käsikirjoitusta tai juonta, jota seurata. Ennalta on kirjoitettu vain hahmot, maailma ja jokin tilanne. Kuulostaa vähän teatteri-improvisaatiolta?

 

Tiikkainen onkin harrastanut myös teatteria, ja osaa siksi verrata larppaamista näyttelemiseen.

 

“Larpatessa menee syvemmälle koska ei ole sitä valmista käsikirjoitusta, joka sanoo mitä teet nyt. Se tuntuu paljon aidommalta.”

 

On toinenkin oleellinen asia, joka erottaa larppaamisen näyttelemisestä: yleisöä ei ole.

 

“Se on ehkä kaunein asia larpissa, ettei tarvii esittää kellekään, vaan ihan vaan luodaan draamaa yhdessä. Se ei ole sitä, että yritetään saada yleisöstä tietty reaktio, vaan yritetään viedä tarinaa eteenpäin, joko omaa tai muiden.”

 

Mutta jos jokainen pelaaja yrittää edistää tarinaa omalla tavallaan, eikö lopputulos ole aikamoinen kaaos? Mieli karkaa jälleen epäonniseen improvisaatioteatteriesitykseen, jossa näyttelijät yrittävät epätoivoisesti edistää omia juonikäänteitään. 

 

Päällekkäistä toimintaa on Tiikkaisen mukaan usein paljon. Hän muistuttaa, että hahmot vain elävät elämäänsä. Niille päivä on vain yksi muiden joukossa.

 

“Eikä päivät mene niin, että vaan seuraa mitä muut tekee, vaan itsekin tekee siinä jotain. Se on sitä että meillä saattaisi olla tässä joku keskustelu, viereisessä huoneessa on joku tappelu, kolmannessa huoneessa yritetään selvittää jotain mysteeriä. Kokonaiskuva ei ikinä ole kenellekään selkeä. Meillä ei ole yleisöä, ei ole ketään kenelle se pitää tehdä selkeäksi.”

 

Jos haluaa selkeän kokonaiskuvan, pitää pelin jälkeen puhua kaikille pelaajille ja kysyä mitä tapahtui. Tiikkaisen mukaan se tuo lisää charmia peliin. On ihanaa kuulla, mitä muiden hahmot ovat puuhailleet samalla kun oma teki jotain ihan muuta.

Larppaamisesta puhutaan joskus arkikielessäkin, kun tarkoitetaan jonkin itselle vieraan todellisuuden kokeilua. Larpataan keskiluokkaa, larpataan koiranomistajaa tai reppureissaajan juuretonta ja huoletonta elämää. Tiikkaiselle larppiharrastus on juuri tätä: erilaisten sosiaalisten lokeroiden testailua.

 

“Se antaa mulle tosi paljon, että pystyy testaamaan jonkun toisen kenkiä. Auttaa olemaan myös empaattisempi muita kohtaan. Enhän mä ikinä voi tasan tietää mitä toinen on kokenut, mutta pystyy omassa päässään järkeilemään, kun on testannut eri juttuja.”

 

Vaikka larpissa ei varsinaisesti ole hyviksiä ja pahiksia – koska ei ole ketään tiettyä protagonistia, jonka edesottamuksiin hahmojen motiiveja verrataan – on kuitenkin tavallista ikävämpiä hahmoja. Niiden pelaaminen on opettanut Tiikkaiselle eniten. 

 

Esimerkiksi eräskin Tiikkaisen pelaama kaksoisagentti eli moraalisesti hyvin harmaassa maailmassa. Hänelle kaikessa oli kyse vain omasta hyötymisestä ja ihmissuhteita ratkottiin kiristämällä.

 

“Sitten rupesi paljastumaan juttuja, että häntäkin esimerkiksi kiristettiin. Niin tajusi, että OK, jos tätä on kiristetty sen koko elämän ajan niin kyllähän se alkaa kiristää myös muita.”

Tiikkaisen tärkein hahmo oli hänen ensimmäisensä, Karmiini. Itsepäinen punkkari ja anarkisti, joka tekisi mitä tahansa rakkaidensa vuoksi. Se “hittas kovaa”, Tiikkainen sanoo.

 

Karmiinin kohdalla Tiikkainen selittää, mitä larpissa tarkoitetaan kun puhutaan “kakkostyypin kivasta”.

 

“Se on sitä kun pelin aikana hahmolle tapahtuu kaikkee kamalaa, mikään ei mee hyvin, sillä on koko elämänsä paskin päivä, tyttöystävä jättää, kaveri kuolee. Ja sitten kun kysytään pelaajalta että miten meni niin ollaan sillee et ‘mulla oli paras peli ikinä!’”

 

Karmiinista Tiikkainen sai hyvät itkut, läheisiä pelikavereita ja mahdollisuuden käsitellä hahmon kautta vaikeitakin asioita kuten kuolemaa. Karmiinin avulla Tiikkainen pääsi myös pohtimaan, mitä jos elämä olisikin mennyt toisin. 

 

Hahmo oli nimittäin kirjoitettu hyvin samanlaiseksi kuin hän itse. Oli samanlainen ikäero omaan siskoon, samanlainen varhaislapsuus. Pelatessa hahmo lähti kuitenkin kulkemaan eri suuntaan, mihin Tiikkaisen oma elämä oli mennyt. Se antoi perspektiiviä.

 

“Pystyi näkemään, että jos mun elämä olisi mennyt eri tavalla, niin musta olisi voinut tulla samanlainen kuin tää hahmo. Kun pääsi pelaamaan hahmoa, oli helppoa sitä kautta käsitellä, mitä elämässä olisi voinut tapahtua.”

 

Ja sitten kun on kerran larpannut lopputuleman, voikin lakata jossittelemasta.

bottom of page