top of page

Et ole yksin, vaikka luulet niin

MIELESTÄ  KOLUMNI ‧ 18.12.23

"Ihmiset tarvitsevat rakkautta, positiivisuutta ja tunnetta yhteenkuuluvuudesta nykyajan alituisessa muutostilassa kenties enemmän kuin koskaan. Kun tulevaisuus ahdistaa, on arvokasta tuntea, ettei sitä kohtaa yksin," kirjoittaa Joanna Lagerblom.

Teksti:  Joanna Lagerblom
Valokuva:  Jutta Jokinen

Alkutalven arki tuntuu harmaudessaan taistelutantereelta. 

 

Pimeys laskeutuu painopeittona ennen viittä, kylmyys jäädyttää luut ja ytimen ja päiväsaikaankin säätä voi luonnehtia kansantajuisesti esteettisyydessään lonkerosääksi. Uutisia lukiessa silmissä vilisee jatkuva inhimillinen kärsimys: sotien kuolonuhrit, leikattavat palvelut ja väkivaltatilastot.

 

Bussissa kotiin ihmiset tuijottavat flegmaattisesti puhelimiaan mikrokosmoksissa, joihin istumapaikkaa etsivä liikuntarajoitteinen vanhus ei ulotu, vaan jää kyynärsauvoineen seisomaan.

 

Syyllistyn negatiivisuuteen itsekin. On lannistavaa huomata, kuinka useissa kohtaamisissa ihmiset eivät vastavuoroisesti kysy kuulumisia tai vaikuta kiinnostuneilta muiden ihmisten hyvinvoinnista. Sisarusten värittämän yhteiselon jälkeen koen edelleen kummalliseksi, ettei kotona ole aina toista ihmistä jonka kanssa nauttia iltapäiväkahveja ja juoruta päivän kulusta. 

 

Arjen yksinäisyys näkyy tuntien someskrollauksena, tuotteina verkkokaupan ostoskorissa ja kotona jatkuvasti päällä olevissa virikkeissä hiljaisuuden nielaisemiseksi. Kun tunteelliset tarpeet eivät täyty, tyhjät onkalot täytetään hedonismia hellivällä materialla. 

 

Suomalaisessa kulttuurissa yksinäisyys tuntuu olevan kulttuuriin verhottu kirosana, piiloutuva itsestäänselvyys, josta ei keskustella tunteena vaan tilastoina artikkeleiden sekametelisopassa.

 

Oman z-sukupolveni parissa yksinäisyys ei sovi yhteiskunnan trendiin, jossa on coolia nauttia korkeasta sosiaalisesta statuksesta, olla jatkuvasti menoissa ja meiningeissä mukana ja menestyä. Yksinäisyys on lähinnä kiusallinen ja vieraaksi mielletty häpeä, joka useimmiten liitetään ystävien puutteeseen tai syrjäytymiseen. 


Paradoksaalista on, että Tilastokeskuksen arvion mukaan 85-vuotiaiden jälkeen väestöstä eniten yksinäisyyttä kokevat ovat 16-24-vuotiaiden ikäryhmä. Siis yhteiskuntamme nuoret, joiden pitäisi elää railakkaasti kuin viimeistä päivää, hetkeäkään hukkaamatta.

Elämää on hankala elää täysillä ilman tulevaisuudenuskoa.

 

Kotimatkalla koulusta tuijotan rattaissa uinuvaa vauvaa pohtien, millainen tuntematon tulevaisuus tällä on edessään. Olen kasvanut siinä uskossa, että vuosikymmenten päässä ei ole omakotitaloa, puolisoa tai labradorinnoutajaa, vaan hukkuvia kaupunkeja, mikromuovin aiheuttamia sairauksia ja elämän resursseista käytävää sotaa. 

 

Tämä koskee koko sukupolveani, jolle perinteiset ohjeet elämään eivät välttämättä kestä maailman kolhiessa. Kun luottamus yhteiskuntaan uupuu, aiheuttaa näköalattomuus empatian puutetta ja pärjääminen alkaa pian tuntua selviytymiseltä yksin.

 

Yksilökeskeisyyden aikakautena ympäröivä maailma käsitetään omien saavutusten ja hyvinvoinnin mukaan. Koronapandemian jälkeen vuorovaikutus ihmisten välillä on vähentynyt ja vaihtunut välinpitämättömyyteen ja ennakko-oletuksiin. Ystävän hidas vastailu vastaanotetaan ensimmäiseksi ignooraamisena ja asiakaspalvelijan reagoimaton käytös mielletään ilkeydeksi.

 

Negatiivisilla ennakkokäsityksillä viritetyt aivomme sulkevat lähes automaationa pois muut vaihtoehdot, kuten ystävän masennuksen tai asiakaspalvelijan huonon päivän. Ajattelemattomuudessa empatia ja lempeys jäävät vääjäämättä toiselle tai kolmannelle sijalle.

 

En usko, että ihmiset ovat sisimmiltään välinpitämättömiä tai itsekeskeisiä. Uskon, että olemme unohtaneet arjen solidaarisuuden, jonka poissaolo eristää meidät omiin yksiköihin.

 

Ihmiset tarvitsevat rakkautta, positiivisuutta ja tunnetta yhteenkuuluvuudesta nykyajan alituisessa muutostilassa kenties enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kun tulevaisuus ahdistaa, on käsittämättömän arvokasta tuntea, ettei sitä kohtaa yksin.

Aina ei tarvitse olla väkisin suu irveessä positiivinen ja kertoa, että kuuluu hyvää.

Käänne tietoisempaan läsnäoloon lähtee itsestä, siitä, miten toivoo tulevansa kohdatuksi oravanpyörän keskellä. Oman käytöksen vaikutus on helppo aliarvioida, mutta siitä ei voi pestä käsiään. Omaa fiilistäni parantaa huomattavasti, kun huomaan kuinka naapuri ilahtuu moikkaamisesta tai vanhemmat kertovat puhelimessa päivästään.

 

Pyrin taistelemaan välinpitämättömyyttä vastaan asettamalla itseni alttiiksi erilaisille tilanteille ja ihmisille menemällä mukavuusalueeni ulkopuolelle ja ottamalla muihin kontaktia. 

 

Koen tärkeäksi avoimuuden ja raa’an rehellisyyden. Aina ei tarvitse olla väkisin suu irveessä positiivinen ja kertoa, että kuuluu hyvää. Koen, että merkityksellisimmät ja tärkeimmät kohtaamiset sekä puolituttujen että ystävieni kanssa ovat olleet sellaisia, joissa olemme kumpikin olleet vilpittömiä.

 

On lohdullista tietää, että kummankin päivä on ollut paska sen sijaan, että pitäisi yllä voimavaroja vievää kulissia. Uskon, että ilo ja rakkaus tulevat, kun harjoitamme niitä itse ja päätämme olla unohtamatta toisiamme.

Joanna Lagerblom on helsinkiläinen kirjoittaja ja taideahmatti, joka rakastaa haistella vanhoja kirjoja antikvariaateissa ja haaveilee päiväunista helmiäispilvien päällä kaupungin vilinän soidessa taustamusiikkinaan.

bottom of page