top of page

MAAILMASTA ‧ ILMIÖT ‧ 20.12.23

Huipulle
ja takaisin

Vaikka maailman ensimmäinen cheerleader oli mies, silti Cristian Tissaria epäilytti lähteä kokeilemaan lajia siihen liittyvien stereotypioiden takia. Nyt hän on saavuttanut Suomen korkeimman tason ja suunta siitäkin on vain ylöspäin.
 

Teksti:  Sandra Järvenpää
Valokuvat:  Mari Mäntynen

Fighting for Finland / that’s where it all began /

I’m on the fast track / going for the third win

Cristian Tissari, 17, valitsi asuntonsa sijainnin Salmisaaren liikuntakeskuksen perusteella.

 

Muuttaessaan alkusyksystä Turusta Helsinkiin Tissari halusi, että matka cheerleading-treeneihin olisi tarpeeksi lyhyt. Helsingin Ruoholahdessa sijaitsevaan liikuntakeskukseen pääseekin nopeasti Kampista. 

 

Itse asiassa myös muutto tapahtui harrastuksen takia. 

 

Jos cheerleadingissa haluaa kilpailla EM- ja MM-tasolla, täytyy lajia harrastaa Turun sijasta Helsingissä. Nyt, vasta kaksi vuotta lajia harrastettuaan, Tissari on korkeimmalla tasolla, mihin voi sarjassaan Suomessa päästä. Ammattia cheerleadingista ei voi kotimaassa tehdä, vaikka aika ammattimaiselta meininki kuulostaa:

 

“Tällä kaudella tavoitellaan Suomen mestaruutta, Euroopan mestaruutta ja maajoukkueen kanssa maailmanmestaruutta”, Tissari luettelee nopeaan tahtiin. 

 

“Niin tota sen takia tässä on paljon treenejä. On seurajoukkueen treeni neljä kertaa viikossa, sit on peruskestävyystreeni kerran viikossa, ja omatoiminen stunttitreeni kerran viikossa, eli yleensä kuus seurajoukkuetreeniä.”

 

Ainiin ja sitten kerran viikossa maajoukkueen omatoiminen treeni. Ja päälle vielä leirit: yksi viikonloppu kuukaudesta menee maajoukkueleirillä, toinen viikonloppu seurajoukkueleirillä.

IMG_5246_edited.jpg

Tämän lisäksi Tissari tekee kokopäivätyötä lähihoitajana Espoon sairaalan ortopedian osastolla ja haaveilee siinä sivussa lääkiksestä. Hän on onneksi saanut sovittua, että tekee vain päivävuoroa, niin pääsee joka ilta ja joka toinen viikonloppu nostelemaan ihmisiä ilmaan.

 

Tissari rakastaa harrastustaan ja ammattiaan samasta syystä: molemmissa tavoitellaan täydellisyyttä, mutta ei ikinä saavuteta sitä. 

 

“Se että mikään ei tavallaan riitä, siitä mä ehkä tykkään sekä urheilussa että tässä ammatissa ja tulevissa lääketieteen opinnoissa. Aina pitää kehittyä, aina tulee uutta. Cheerissä mä en ole koskaan valmis. Aina on seuraava taito joka on vielä vaarallisempi, vielä räjähtävämpi, korkeampi, siistimpi.”

Cheerleadingissä yhdistyy Tissarin mukaan kova fyysinen vaatimustaso, täydellinen keskittyminen ja esiintyminen.

 

“Se on tosi siistiä et sä samaan aikaan pusket ittees fyysisesti ihan äärirajoille, mut samalla sun pitää olla siinä hetkessä, esiintyy ja näyttää siltä, että tää on superhelppoa ja kivaa."

 

Practice like you’ve never won. Perform like you’ve never lost, lukee yhdessä Tissarin jakamassa somevideossa. 

 

Tissarin mukaan treeneissä täytyy olla paras versio itsestään. Virheitä saa toki tapahtua – ihmisiä kun ollaan – mutta sitten toisaalta niitä ei saisi tapahtua. 

 

Vaatimustaso on niin tiukka myös siksi, että lajissa on ihan oikeita vaaratilanteita. Jos “pohja” eli nostaja ei keskity sataprosenttisesti nostoon ja tasapainon pitämiseen, voi nousija tulla alas huonosti. 

 

Tissari kertoo, että lajin ensimmäinen ja tärkein sääntö onkin, että nousija ei saa koskaan osua maahan. Siksi pohjan ympärillä on uusissa ja vaikeimmissa “stunteissa” “spottereita” varmistamassa, että niin ei käy. 

 

“Cheerissä luottamus on kaiken perusta. Se, että kuri tekemisessä on niin tiukka, se ajaa kaikkien etuja. Se on niin siistii se meidän yhteistyö!”

 

Pelottavat alastulot ja vammat kuuluvat kuitenkin lajiin. Viime marraskuussa Tissarilta meni lannerangan nivel sijoiltaan. Aiemmin hampaista on lähtenyt pari palaa ja joitakin aivotärähdyksiä on tullut.

 

Somessa Tissari kuitenkin jakaa välillä videoita, joissa normalisoidaan epäonnistumista:

 

Let’s be real. Let’s normalize not hitting every stunt, let’s normalize being proud of seemingly small steps and accomplishments. Let’s normalize not being perfect, and not striving for perfection every time. Let’s normalize just being average sometimes, and that’s okay.

 

Mutta vain joskus. 

It’s no days off / I take no breaks / you in my lane / you in my way

Get out my way / get out my way / get out my way

Cheerleading sai alkunsa marraskuun toisena päivänä vuonna 1898 Yhdysvalloista, kun Minnesotan yliopiston opiskelija Johnny Campbell halusi kannustaa jalkapallojoukkueen voittoon pitkän häviöputken jälkeen. Hän keräsi kentän laidalle muutaman miesopiskelijan huutosakin, joka isojen torvien avulla kannusti yleisöä kannustamaan joukkuetta. Maailman ensimmäinen cheerleader oli siis mies.

 

Sitten syttyi toinen maailmansota ja miesten piti lähteä sotimaan. Siispä naiset jäivät kannustamaan joukkueita. Näin lajista uskotaan tulleen se naisvoittoinen laji, jota se nykyään pitkälti on.

 

Elokuvat ja muu popkulttuuri ovat kuitenkin typistäneet lajin harrastajat yksipuoliseksi stereotyypiksi, joiden ainoa tehtävä on miehisten katseiden kalastelu. Monessa amerikkalaisessa high school -leffassa cheerleaderit esitetään hölmöinä tyttöinä, jotka heiluvat kentän laidalla vain saadakseen ihastuksensa huomion. 

 

Ehkä sen takia myös Tissari suhtautui ennakkoluuloisesti, kun tuntematon tyyppi tuli crossfit-tapahtumassa kysymään, kiinnostaako häntä cheerleading. 

 

“Sanoin, että joo mä en rupee missään minihameessa ja pomit kädessä heilumaan, ei kiinnosta.”

 

Laji jakautuu nykyään kuitenkin kahteen: cheerleadingiin ja cheertanssiin. “Minihameessa heiluminen pomit kädessä” kuulostaakin enemmän cheertanssilta, jossa tehdään pom pomit eli huiskat kädessä piruetteja, spagaatteja ja hyppyjä nopeaan tahtiin ja tarkoissa muodostelmissa. Laji on jotain voimistelun ja discotanssin väliltä.

 

Cheerleading taas on sitä, mitä Tissari päätyi pian harrastamaan. Siinä keskitytään permantoakrobatiaan, siis erilaisiin ihmispyramideihin, nostoihin, heittoihin ja voltteihin.

 

Molemmat lajit ovat vaativaa urheilua sekä fyysisesti että henkisesti, mutta silti niitä monesti vähätellään. Tissari teki joukkuelaistensa kanssa jokin aika sitten TikTokiin “livestuntteja”, eli liveä haastavista nostoista. Kommentteissa kehotettiin harrastamaan “oikeaa urheilua” ja käytettiin seksuaalivähemmistöjä halventavia termejä.

 

“Ei se mua liikuta. Jos hän tulisi koittamaan noihin treeneihin niin huomaisi, että tää on oikeesti enemmän urheilua kuin moni muu laji.”

 

Tämän tason cheerleading ei ole myöskään ihan halpa harrastus. Tissari maksaa harrastuksestaan vuosittain 15 000 euroa: seurajoukkue Funky Team Blackbackz kustantaa noin 4 000, maajoukkue noin 6 000 vuodessa. Kustannuksia tulee vielä varusteista ja matkoista.

 

Mutta Tissarilla on sponsoreita ja yhteistyökumppaneita. Niitä ovat esimerkiksi kenkämerkki TriXstar Cheer Shoes ja nestemäinen urheilutalkki CheerUp. Tissari kertoo, että jotakuta joukkuelaista sponssaa esimerkiksi tutun rakennusfirma.

 

Tissari tarjoaa sponsoreille erilaisia pakettivaihtoehtoja. Mainontaa voi ostaa eri kohtiin t-paidan selkää sekä sosiaalisiin medioihin. Yksi kuvallinen Instagram-tarina maksaa 60 euroa, julkaisu taas 160 euroa. Tissarilla on Instagramissa vähän päälle 9 600 seuraajaa.

Check the crowd yea we got it popping /

recognize we ain’t never stopping / number one is the only option

 

Meno 14–18-vuotiaiden Blackbackz Funky Teamin -treeneissä on iloisen kaoottinen. 

 

Alkulämmittelyssä jalat huitovat välillä vaarallisen lähellä toisten päitä. Välillä joku juoksee kiljuen ovensuuhun tsekkaamaan söpöä jalkapalloilijaa, välillä joku pöllii toisen urheilujuomapullon.

 

Tila on katonrajasta auki viereiseen halliin, jonka musiikki ja huudot sekoittuvat treenien kakofoniaan. Salin läpi kulkee jatkuvasti ihmisiä, cheerleadereitä ilmeisesti, koska melkein kaikkia moikkaillaan. 

 

Treeneissä nuorilla on päällään lyhyet mustat shortsit ja joukkuepaita. Poikaoletettuja näyttäisi olevan seurajoukkueessa viisi.

 

Treeneissä kannustetaan muita paljon, mutta cheerleading on myös yksilölaji, jossa toiset saavat maa- ja kisajoukkuepaikat, ja toiset eivät. Toiset vain ovat notkeampia, tarkempia ja voimakkaampia kuin toiset.

 

Tissarin mukaan lajin harrastajat hyväksyvät sen, että vaatimustaso on monella tapaa kova.

 

“Varsinkin tällä tasolla ollaan raakoja. Mutta koska me halutaan voittaa Jenkit, Norja ja kaikki muutkin, me saadaan avoimesti vaatia toisiltamme sitä parasta. Jos et siihen kykene, lähde kotiin.” 

 

Vaatiminen on tuottanut tulosta. Suomi on tällä hetkellä hallitseva Euroopan mestari, ja nyt EM-joukkue tavoittelee kolmatta voittoa. 

 

Siitä lauletaan myös kisaohjelman kappaleessa, jonka joukkue on tilannut. Raju EDM on pakattu täyteen lyriikoita, joita tässä jutussakin tiputellaan, ja jotka kannustavat huippusuoritukseen. Ne soivat treeneissä taustalla ja uivat ehkä urheilijan alitajuntaan.

You feel the passion and energy / this is the moment of victory / competition we can handle them / better know you dealing with a champion


Tärkeintä on kehittyminen ja voitto, vasta sen jälkeen tulee ymmärrys ja hellyys. Ei pehmeydellä voiteta pokaaleja. 
 

Like ooh, no hand / we’re flying with no hands / I’ll be on the podium / with Blackbackz in the air

Huippu-urheiluun vaadittavan kilpailuhenkisyyden lisäksi lajissa on tämäkin puoli: kisoissa on joskus tapana, että joukkueet kiinnittävät salaa koristeltuja pyykkipoikia vastustajien reppuihin tai takkeihin. Tissarin kotona on pyykkipoika, johon Pantsut-niminen joukkue on kirjoittanut tsemppejä.

 

Tissarin repussa kulkee myös valkoinen kuminen ranneke, jossa lukee Because you are listening. Maajoukkueen valmentaja jakoi rannekkeet sellaisia hetkiä varten, joissa nuori huomaa puhuvansa itselleen rumasti. 

 

Kun ajatukset menevät liian ilkeiksi tai vaativiksi, siirretään vain ranneke toiseen käteen, niin ajatusten vaikea kierre katkeaa. Niin yksinkertaista se ei tietenkään ole, mutta pieni konkreettinen muutos voi tuoda muutosta myös ajatteluun: ollaan itsemme ystäviä, puhutaan itsellemme kuin ystävälle.

 

Näky treenien loppupuoliskolla on hauska ja jännittävä. Siellä täällä yläilmoihin ponnahtelee tyttöjä tiukat ilmeet kasvoilla. Ylös nostetut cheerleaderit horjuvat niin lähellä muita, että suuremmassa vaarassa tuntuvat olevan sivussa seisoskelijat ja heidän keskellään pyörivä kuvaaja kuin se, joka nostetaan.

 

Ja joka kerta kun nousija tulee alas, ihmiset ympärillä varmistelevat, että kaikki ovat kunnossa. “Hyvä catchi Tara, onks Tara OK?”, kysyy valmentaja nousijan vastaan ottaneelta spotterilta.

 

Ja joka kerta kun nousija onnistuu pitämään tasapainonsa, ja nostamaan kätensä V-kirjaimeksi, kannustushuudot raikuvat. “Hyvä Säde! Hyvä Fiia!”, “Hyvä taistelu!”

 

Cheerleadingissä noustaan yhdessä, ja tullaan yhdessä alas.

 

Blackbackz we’re the funky team /

we turn it up and we live the dream

bottom of page