Kymmenenvuotiaana koulun pihalla olin se lapsi, joka kerta toisensa jälkeen selitti kavereilleen, mitä tarkoittaa sovinisti ja mitä feministi.

​

Olin oppinut termit äidiltäni. Samalta äidiltä, joka opetti esimerkiksi, että kauneuden eteen pitää kärsiä.

​

Kaksitoistavuotiaana meikkasin kouluun, mutta vain ollessani varma siitä, että ehtisin pestä kasvoni ennen vanhempieni kotiintuloa. Tiesin, että minun tuli oppia näyttämään laitetulta, mutta ei missään nimessä laittautua, ainakaan muiden edessä. Tiesin, että minulle olisi naurettu.

​

Seiskaluokalla lätkäjätkä vei läppärin nenäni edestä. En suostunut hakemaan uutta. Koulunkäyntiavustaja totesi, että naisena kannattaa tottua alistumaan. Istuin kädet puuskassa lopputunnin. Lätkäjätkä sai pitää koneeni.

​

Rippikoulussa ryhmä nauroi takapuolestani otetulle salakuvalle. Hävetti. En ymmärtänyt miksi.

​

Nykyään ymmärrän. Tytön rooli on kohtuuton. 

​

En vieläkään ole oppinut hyväksymään kehoani. Se ei johdu kehostani. Se johtuu siitä, että en saa olla rauhassa. En saa enkä osaa. 
 

En pukeudu miehiä varten, mutta tiedän, kuinka ne katsovat.

Jos nyt kuvitellaan maailma, jossa yksikään mies ei enää koskisi ilman lupaa tai kommentoisi mitään sopimatonta — eivät edes poikaystävieni kaverit syntymäpäivillä tai asiakkaat työpaikalla — male gazesta eli mieskatseesta, tuskin koskaan pääsisin eroon. 

​

Se yllättää minut lavalla, nukkumaan käydessä, hampaita pestessä ja urheillessa. Se heijastuu jokaisesta peilistä ja valokuvasta. En pukeudu miehiä varten, mutta tiedän, kuinka ne katsovat. 

​

Se on runnottu meihin. Mieskatse on värittänyt, ja värittää, kaikkea; aina lasten leffoista klassikkoromaaneihin ja kahvipöytäkeskusteluista listahitteihin. 

​

En pukeudu miehiä varten, mutta joskus on vaikeaa tunnistaa, tunnenko oloni kauniiksi tietyn näköisenä siksi, koska olen oppinut asian olevan miehisen katseen mielestä niin vai siksi, koska näytän siltä, miltä haluan. Siltä, kuka olen.

​

En pukeudu miehiä varten, mutta joskus vedän ylleni mustat löysät vaatteet, piilotan itseni ja kehoni, koska haluan olla rauhassa. 

​

Tiedän, kuinka ne katsovat. 
 

Yläkouluikäisenä sairastuin anoreksiaan. Kirjoitin blogipäivityksiä oman kehon hyväksymisestä. Halusin suojella muita patriarkaatilta. Itsehän olin jo häviöllä. 

​

En varsinaisesti halunnut olla laiha. Halusin olla näkymätön. Kaikkein vähiten halusin olla nainen. En vieläkään ole varma, olenko nainen, mutta se ei ole tämän kirjoituksen pointti. Pointti on se, että naisena nähdyksi tuleminen tuntui turvattomalta. Siltä kuin minulta oltaisiin oltu viemässä jotain. 

​

Opin tekemään itsestäni objektin. Se suojeli, se suojelee, saalistajilta. Täytyy tuntea vihollisensa. Sitä paitsi tutkitusti kauneus on valtaa. Muu-kuin-mieheys harvoin on. Miksi en ottaisi irti sitä minkä voin kerran saada?

Anoreksia oli minulle kapinaa ja kontrollia.

Naistenpäivänä puin ylleni lapsena saamani PMMP-paidan. Leikkasin kiristävät hihat irti. Lähdin ulos ilman rintaliivejä, kainalokarvat vilkkuen. En miettinyt asiaa sen kummemmin. 

​

Mietin tyttöyttä ja Tympeitä tyttöjä. Liikutuin kuunnellessani Rusketusraitoja.

​

Mietin sitä, että jos jotain, niin tahdon aina olla tytöiksi kasvatettujen puolella. Tahdon olla kummilapsilleni kallio, jonka varaan nojata. Tahdon kylvettää hyväksynnässä ja olla rohkea roolimalli. 

​

Postasin paita päällä someen hauskoja selfieitä. Hetken päästä hävetti. 

​

Muistan ehkä ikuisesti ensimmäisen eroni. Huumaavan tunteen, jonka vallassa pyöräilin kouluun kevätauringon maalatessa kasvoni. Muistan vapauden. Ensimmäistä kertaa koin olevani vain itseäni varten. Syömishäiriön vuoksi aloitettu psykiatrinen avohoito oli päättymässä. Olin muuttanut pois sukulaisteni nurkista, kämppiksen kanssa omaan asuntoon. 

Painoni nousi viimein terveellisiin raameihin. Parantuminen alkoi toden teolla. 

​

Anoreksia oli minulle kapinaa ja kontrollia. Otin vallan itselleni. Otin oman kehoni. Se oli parasta, johon pieni mieleni tuolloin pystyi. 

​

Nimesin sairauden äänen päässäni Kalorinatsiksi, jotta erottaisin sen itsestäni. Se oli oikeastaan äitini antama nimi. Sen saman äidin, joka opetti, että kauneuden eteen pitää kärsiä.
 

Linda Halonen (she/they) on 21-vuotias Pohjois-Karjalasta Helsinkiin muuttanut journalismin opiskelija, lavarunoilija ja kapinallinen.