Kulttuurin kannattelijat
Nuoren silmin saamelaisuus on kiinni pitämistä ja kohti kurottamista – mutta ympäröivä yhteiskunta ei tee siitä helppoa.
Teksti: Lotta Närhi
Kuvat: Carolina Mobarac
MAAILMASTA ‧ SAAMELAISUUS ‧ 21.06.23
Toinen hoitaa poroja tunturissa, heittää tämän tästä harteilleen lapintakin – toinen on jo tottunut kaupunkiin ja sulautuu katujen sykkeeseen.
Päällisin puolin Mihku Näkkäläjärvellä ja Lilja Ljetoffilla ei ole paljoa yhteistä.
Ja sitten kuitenkin on. Molemmat ovat saamelaisia.
”Välillä siinä menee yötä päivää viikonloputkin. Joku voisi sanoa, että se on vähän rankkaa, mutta mie tykkään siitä.”
Mihku Näkkäläjärvi puhuu poronhoidosta.
Hän alkoi kulkea porohommissa isän mukana moottorikelkalla jo hyvin nuorena. Sittemmin Näkkäläjärvi on alkanut liikkua poromailla myös yksin.
Näkkäläjärvi käy Ivalon lukiota ja asuu Inarissa. Se kuuluu Saamenmaahan eli alkuperäiskansa saamelaisten asuttamaan alueeseen, joka ulottuu Pohjois-Norjasta aina Ruotsin ja Suomen pohjoisosien kautta Venäjän puolelle.
Näkkäläjärvi puhuu äidinkielenään pohjoissaamea. Hän käyttää kieltä päivittäin, sillä sitä puhuvat myös monet kaverit ja opettajat sekä kotiväki.
”Varsinkin porohommissa kaikki sanasto on saamea”, Näkkäläjärvi kertoo.
Aina kieli ei kuitenkaan ole ollut arjessa samalla tavalla läsnä. Kun Näkkäläjärvi asui joitain vuosia Rovaniemellä, pohjoissaamen puhuminen jäi vähälle.
”Kyllähän nuori menee siihen porukkaan ja käyttää sitä kieltä, mitä enemmistö osaa. Sitä paitsi Rovaniemellä saamen opetuskin oli sitä luokkaa, että sai itse opettaa opettajaa.”
Kurotus kohti loittonevaa kulttuuria
Siinä missä Näkkäläjärvi oppi pohjoissaamen isältään, Lilja Ljetoffin suvussa kielen siirtyminen sukupolvelta toiselle on katkennut.
Kohtalo on jaettu.
Sotien jälkeen saamelaislapset laitettiin käymään asuntolakouluja, joissa lapsia usein kiellettiin puhumasta äidinkieltään. Moni alkoi hävetä kulttuuriaan ja ajatteli, että suomi antaisi jälkikasvulle paremmat eväät tulevaisuuteen.
Tämänkaltaisten suomalaistamistoimien takia enää puolet Suomessa asuvista saamelaisista puhuu äidinkielenään pohjoissaamea, inarinsaamea tai koltansaamea. Jälkimmäinen oli myös Ljetoffin isänisän äidinkieli.
“Mutta hän ei puhunut sitä enää lapsilleen, joten sitä ei ole meillä koskaan puhuttu”, Ljetoff kertoo.
Ljetoff opiskeli koltansaamea peruskoulun ajan, mutta muutti lukio-opintojen perässä Saamenmaan Sevettijärveltä Tampereelle. Hän kokee, että kaupunkielämä on heikentänyt hänen yhteyttään saamelaiskulttuuriin, kuten kieleen ja käsitöihin.
Vaikka koltansaamen kieli ei olekaan tiivis osa arkea, saamelaisuus on elämässä läsnä muilla tavoin.
“Ehkä eniten siten, että olen mukana Saamelaiskäräjien nuorisoneuvoston toiminnassa. Siinä tulee tunne, että on osa sitä kulttuuria.”
Myös luontoyhteyden vahvistaminen luo yhteydentunnetta kulttuuriin. Ljetoff on alkanut ompelemaan ja suunnittelemaan uuden kolttapuvun tekemistä.
”Haluan tehdä seuraavan itse, kun äiti on aina ennen tehnyt.”
Kolttapuku eli kolttasaamelaisten käyttämä saamenpuku on kantajansa näköinen yhdistelmä väriä, laskoksia ja helmikirjailuja. Ljetoff kertoo, että lukioaikana Tampereella on harvemmin ollut tilaisuuksia, joissa kolttapuvun pitäminen olisi tuntunut oikealta. Näkkäläjärvi taas käyttää lapintakkiaan paljon.
”Se on päällä rippijuhlissa, koulun päättäjäisissä, häissä, hautajaisissa, saamelaisten festivaaleilla… Nyt yksillä 90–vuotissynttäreilläkin oli kaikilla sukulaisilla niin sanotusti oikeat juhlavaatteet.”
Saamelaisten oikeuksien vastustus on lamauttavaa
Vaikka saamelaisuus näkyy Ljetoffin ja Näkkäläjärven arjessa hyvin eri tavoin, heitä yhdistää syvällisempi kokemus siitä, etteivät heidän oikeutensa saamelaisina toteudu niin kuin pitäisi.
”Oli huono juttu, että saamelaiskäräjälakia ei saatu läpi”, Ljetoff aloittaa.
Nyt saamelaiskäräjävaaleissa ovat päässeet äänestämään ja asettumaan ehdolle sellaisetkin henkilöt, joita saamelaiskäräjät ei tunnista saamelaisiksi. YK on moittinut Suomea saamelaisten oikeuksien loukkaamisesta, sillä alkuperäiskansojen tulisi saada tunnistaa yhteisönsä jäsenet itse – ilman, että siihen puututaan ulkopuolelta.
Ljetoff kertoo ällistyneensä, kun tänä vuonna kariutui jo kolmannen hallituksen yritys korjata saamelaiskäräjälaki ja sen aiheuttamat ihmisoikeusloukkaukset. Uudistuksella olisi ollut saamelaisten tuki, mutta se kaatui Suomen eduskunnassa jo ennen kuin siitä äänestettiin. Ljetoff on aistinut epätoivoa saamelaisten vaikuttajien keskuudessa.
”On lamauttavaa, miten vahvasti ajetaan sitä, että lakia ei saataisi läpi. Ja että ainakin osittain syyt ovat taloudellisia”, hän sanoo.
”Ne, jotka ennen olisivat syrjineet saamelaisia, haluavat yhtäkkiä mukaan – että hei, minäkin olen saamelainen – koska on muka mahdollisuus saada siitä jotakin hyötyä.”
Myös Näkkäläjärvi kritisoi saamelaisten oikeuksien toteutumista. Hän kertoo tapauksesta, jossa saamelainen Leo Aikio päätti kalastaa Juutuanjoella kalastusrajoituksesta huolimatta, sillä saamelaisille on Suomen perustuslaissa turvattu oikeus harjoittaa kulttuuriaan. Aikio joutui oikeuteen mutta vapautui lopulta syytteistä.
Samantyyppisiä tapauksia on Näkkäläjärven mukaan ollut muitakin.
”Tommosta että annetaan perustuslaissa lupa, ja sitten ei viranomaisten mielestä yhtäkkiä ookkaan lupaa”, hän tilittää. ”Sehän estää kulttuurin harjoittamista. Miksi tämmöisiä pääsee tapahtumaan?”
Niin Näkkäläjärven kuin Ljetoffinkin mielestä saamelaisten elämä helpottuisi ja heitä koskeva päätöksenteko parantuisi, jos suomalaiset ymmärtäisivät kulttuuria paremmin.
”Opetussuunnitelmiin pitäisi lisätä edes vähän enemmän tietoa saamelaisten kielistä ja kulttuurista”, Ljetoff toivoo. ”Silläkin saataisiin jo lisää tietoisuutta suomalaisille.”
Nyt tietoa saamelaisista on koulukirjoissa hyvin vähän.
Puuttuva tieto on helppo korvata virheellisillä uskomuksilla ja ennakkoluuloilla. Valtaväestön syrjinnän ja piittaamattomuuden ristiaallokossa saamelaiskulttuurin kannattelu jää saamelaisten omille harteille.
Kannattelu ei kuitenkaan käy kevyesti, sillä yllä leijuu muitakin tummia pilviä.
Kulttuuri kaipaa tilaa ja aikaa
Näkkäläjärvi toivoo voivansa pitää tulevaisuudessakin kiinni kulttuurin perinteistä ja tehdä poronhoidosta itselleen ammatin.
”Mutta se on ilmastonmuutoksen takia semmosta varpailla seisomista.”
Poronhoidon olosuhteet ovat muuttuneet Näkkäläjärvenkin elämän aikana; lumen paksuus ja muoto eivät ole entisellään. Talvisin lämpötilan vaihtelu on jo niin suurta, että maat saattavat ajoittain jäätyä. Silloin porot eivät pysty kaivamaan lumen alta jäkälää, ja niitä pitää alkaa ruokkimaan.
Ilmastonmuutoksen lisäksi poronhoitoa uhkaa kaikki, mikä vie Saamenmaan maita uusiin käyttötarkoituksiin. Esimerkkeinä Näkkäläjärvi mainitsee kaivokset, tuulivoimalat ja junaradat. Porot oleskelevat talvella tietyllä alueella ja liikkuvat keväällä tiettyjä reittejä pitkin kesälaitumille. Kun laidunmaata otetaan muuhun käyttöön, poron maankierto muuttuu.
”Teollistuminen ei välttämättä vaikuta isoon alueeseen, mutta se vaikuttaa isosti koko siihen systeemiin. Jos puolet kesälaitumesta menee kaivoksen tieltä, niin missä ne porot sitten on? Sitä mie jännitän.”
Lisäksi laidunten pienentyessä jäljelle jäävä luonto pääsee uusiutumaan huonommin.
”Poron vuosikierto perustuu siihen, että tiettyyn aikaan vuodesta tietyllä alueella luonto lepää.”
Näkkäläjärvi painottaa, että hänellä ei sinänsä ole mitään esimerkiksi tuulivoimaa vastaan. Saamenmaalla sen haitta vain on liian suuri.
Hän toivoo suomalaisilta ymmärrystä saamelaisten oikeuksia kohtaan: ”Jos joku perhe on monta sataa vuotta harjoittanut elinkeinoa tietyssä paikassa, niin ei oo kiva, että se mennään tosta vaan pilaamaan.”
Myös Ljetoff näkee saamelaiskulttuurin tulevaisuudessa monia uhkia.
”Vähän pessimistinen fiilis. Ehkä se liittyy tähän negatiiviseen ilmapiiriin saamelaiskäräjälain ympärillä. Ja teollistumiseen ja kaupungistumiseen ja kaikkeen, mikä vie erilleen perinteisestä kulttuurista…”
Eniten Ljetoffia mietityttää oman sukunsa alkuperäisen kielen kohtalo. Koltansaamella on enää noin 300 äidinkielistä puhujaa.
”Toivottavasti paikallisella ja valtion tasolla tehdään toimia sen vahvistumisen eteen. Nyt valtiolta ei tule tarpeeksi tukia kielen elvytykseen.”
Koltansaamen häviämisvaara aiheuttaa myös henkilökohtaista painetta oppia kieli ja ylläpitää sitä. Joskus kulttuurin kannattelu omilla harteilla tuntuu taakalta.
”Tuntuu, että jos kielen osaa, niin pitää sitten tehdä kaikkensa; olla mukana toiminnassa, kuten koulukirjojen tekemisessä ja kääntämisessä, ja puhua kieltä myös mahdollisille lapsille.
Välillä tulee semmoinen fiilis, että haluanko mä edes oppia sitä, kun siihen liittyy niin paljon velvollisuuksia.”
”Lopulta tulen aina siihen tulokseen, että kyllä mä haluan. Se on niin tärkeä asia ja hieno kulttuuri, että kyllä se varmaan on sen arvoista.”
Saamelaiskäräjälaki
-
Saamelaisilla on kieltään ja kulttuuriaan koskeva itsehallinto kotiseutualueellaan Suomessa. Sitä hoitaa saamelaiskäräjät. Saamelaiskäräjät päättää esimerkiksi saamelaisille suunnattujen varojen käytöstä.
-
Nykylain nojalla saamelaiskäräjävaaleissa ovat voivat äänestää ja asettua ehdolle henkilöt, jotka tulevat saamenkielisestä suvusta tai joiden esivanhempi on harjoittanut ns. lappalaiselinkeinoa. Näitä poronhoidon kaltaisia elinkeinoja ovat kuitenkin harjoittaneet myös suomalaiset. Niinpä saamelaisten päätöksentekoon ovat päässeet vaikuttamaan myös sellaiset ihmiset, joita yhteisö ei tunnista saamelaisiksi.
-
Marinin hallitus yritti tuloksetta uudistaa saamelaiskäräjälakia. Uudistuksessa nykyistä useampi kielensä menettänytkin saamelainen olisi päässyt vaikuttamaan saamelaiskäräjävaaleissa. Toisaalta oikeuden olisivat menettäneet ne, joilla se on ollut vasten saamelaiskäräjien tahtoa. Uudistus olisi siis taannut saamelaisille itsemääräämisoikeuden – mutta ei taloudellista hyötyä tai valtaa määrätä Saamenmaan maiden käytöstä, kuten julkisuudessa on välillä esitetty.