MAAILMASTA ‧ ILMIÖT ‧ 08.11.23
Lavalta lausuttu lumous
Abiturientti Puro Maaniitty runoilee metsien hakkuista ja pienistä keijuista. Hän haluaa vaikuttaa sanoilla ja haaveilee siitä, että lavarunous olisi saatavilla kaikille.
Teksti: Sara Harju
Valokuvat: Jutta Jokinen
Puro Maaniitty keräilee sanoja.
”Minulla on puhelimessani lista, johon kirjoitan päivän aikana kolmesta viiteen sanaa, joita kuulen, jotka ovat minulle uusia tai tuntuvat kivalta sanoa. Jos on sellainen fiilis, että haluan kirjoittaa, mutta ei ole mitään inspiraatiota, käyn läpi sanalistaani.”
Viime kesänä 17-vuotias Maaniitty debytoi runoilijana. Hän lausui omia tekstejään kutsuttuna esiintyjänä Go Runo Go -tapahtumassa Turussa.
”Siinä oli jotakin herkkää ja voimaannuttavaa. Tykkäsin siitä, että näin ihmisten ilmeet, ja kaikki kuuntelivat. Se oli todella hyvä kokemus ensimmäiseksi esiintymiseksi.”
Yksi tärkeimpiä teemoja Maaniityn runoudessa on luonto, jota hän kuvailee lähestyvänsä ystävänä. Hän kirjoittaa niin puiden ja metsien surusta kuin kokemuksista, joita on tullut vastaan ympäristöaktivismia toteuttavan Elokapinan mielenosoituksissa. Juuri tämän liikkeen toiminnassa saatujen kontaktien kautta Maaniitty osallistui ensimmäiseen lavarunotyöpajaansa. Sitä kautta hänet sitten kutsuttiin esiintyjäksi.
”Viime aikoina metsien hakkuu on ollut sydämellä, ja ylipäätään ilmastonmuutos, sen seuraukset ja epäoikeudenmukaisuus, jota se aiheuttaa ihmisille, eläimille ja koko yhteiskunnalle.”
Tekstien aiheet ja maailmat limittyvät usein keskenään.
”Kirjoitan myös siitä, millaista on olla nuori nainen yhteiskunnassa tai ylipäätään ihminen, joka on vähän omanlainen tai kokeileva. Sen lisäksi tykkään kirjoittaa utopioista ja satumaailmoista, pienistä keijuista, ja myös ihmiskohtaamisista ja kaikesta kauniista ja kukkivasta.”
Turun klassillisen lukion ilmaisutaidon linjalla opiskeleva Maaniitty on aina ajatellut, että kirjoittaminen on hyvä tapa vaikuttaa – ja se onkin yksi syy, miksi hän runoilee.
Hänen mielestään lavalta lausuttu runous voi olla itsekseen luettua runoutta puhuttelevampaa, sillä siinä runoa esittävän ihmisen tunne välittyy vahvasti.
”Ilmeet, rytmi, äänenpainot – ne lisäävät mielestäni vaikuttavuutta, ja sen takia lavarunous on ehdottomasti todella hyvä vaikuttamiskeino. Ja sitä varmaan käytetään tulevaisuudessa yhä enemmän.”
Maaniitystä on hienoa, jos kuulija saa runon myötä jotakin uutta omaan arvomaailmaansa. Kaikille halukkaille avoimissa open mic -tapahtumissa hän kertoo lumoutuneensa erityisesti siitä, kuinka henkilökohtaisia asioita siellä on mahdollista esittää ja kuulla.
”Uskon, että vaikuttavaa on juuri se ihmiskohtaaminen ja se, kun tunne yhdistetään vahvoihin ja ehkä välillä provosoiviin sanoihin. Tilanteen spontaanius ja hetkellisyys voi olla vaikuttavaa.”
Yleensä Maaniitty ei ennen kirjoittamista mieti, onko runon tarkoitus olla nimenomaan ääneen lausuttava. Lavarunouteen kuitenkin sopivat erityisen hyvin esimerkiksi toisto ja suussa suhisevat kirjaimet.
Lukemista on myös aina mukana repussa. Omaksi ikisuosikikseen Maaniitty nostaa Edith Södergranin. Viime aikoina hän on lukenut erityisesti suomalaista nykyrunoutta, kuten Susinukke Kosolaa ja Kati Neuvosta.
”Teen paljon sitä, että vain nappaan kirjan kirjaston hyllystä. Jos pidän tavasta, jolla siinä puhutaan, luen sen. Minulla saattaa olla joka kuukausi uusi lempirunoilija.”
spiraaleja kohoaa piikkijuurista
vielä hetki sitten elollisen
fossiileista
keitän trangialla taikajuomaa
yritän Auringon lapsen kanssa pelastaa
planeettaa
sammal harjoittaa
kansalaistottelemattomuutta
valtaamalla taloja
taivas tummenee ja ukkonen alkaa
kanttorinpoika max soittaa serenadin
lopun alusta
liidämme taivaanrannan taa katsomaan miten
ekolokerot painuvat
maan multaan
Ote Puro Maaniityn runosta, jossa seikkailee edesmenneen muusikon Pekka Strengin laulujen hahmoja.
Runous on Maaniityn mielestä muuttunut viime vuosina suositummaksi nuorten keskuudessa.
”Koen, että on käynnissä jokin uusi nykyrunouden ja lavarunouden nousu.”
Maailmantilanne voi hänen mukaansa vaikuttaa siihen, miksi sanataide tuntuu nyt erityisen tärkeältä. Se on tapa vapauttaa tunteita, joita ihmiset ovat keränneet sisälleen.
Useat Maaniityn ystävistä ovat kiinnostuneita kirjallisuudesta ja kirjoittavat itsekin runoja. Hän pyrkii rohkaisemaan heitä osallistumaan open mic -tapahtumiin, mutta ymmärtää hyvin, että kynnys oman runouden esittämiseen voi olla todella korkea.
”Mutta mielestäni olisi kivempaa, jos sitä rimaa pystyisi laskemaan, koska runous on niin terapeuttista. Ja siitä saa ihan uuden kokemuksen, kun oman tekstin voi lukea jollekin.”
Välillä Maaniitty järjestää ystävineen iltoja, joissa kukin voi lukea tekstejään muille. Palautetta voi pyytää halutessaan, mutta yleensä riittää, että joku keskittyy kuuntelemaan.
Runous näkyy myös sosiaalisessa mediassa uudella tavalla. Instagramissa on tekstimuotoisille runoille perustuvia tilejä, ja Tiktokissa puhutut runot toimivat ääniraitoina.
Maaniitty ei itse koe olevansa kovin ”digitaalinen tyyppi”, eikä some ole hänelle luonteva runoilualusta. Hän haluaa kuitenkin olla sosiaalisessa mediassa tavoitettavissa, sillä siellä on helppo kohdata ihmisiä ja esimerkiksi ilmoittaa runotapahtumista.
Vaikka leikkimielisyys on Maaniitylle kirjoittamisessa tärkeää, hän suhtautuu siihen nykyään myös vakavuudella.
”Siitä ei ole kovin pitkään, kun ajattelin runoutta tosissaan tai tajusin, ettei se ole vain leikkimistä ja harrastus, vaan se on arvostettava taiteenlaji ja se voi olla vaikkapa työ."
Runous kuuluu ehdottomasti Maaniityn tulevaisuudensuunnitelmiin, mutta selkeää ideaa hänellä ei vielä ole lukion jälkeisestä ajasta. Yksi vaihtoehto olisi hakea Turun yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista.
Maaniitty toivoo, että runoilijat ja runouden parissa työskentelevät ihmiset saisivat ansaitsemansa arvostuksen. Suomessa ani harva tulee toimeen pelkästään runoja julkaisemalla.
”Kyllä minä enemmän toivoisin, että pystyisi elämään kirjailijana, koska se on todella hankalaa – ja varsinkin runoilijana tai lavarunoilijana. Aina välillä saa keikkapalkkaa, mutta eihän se ole yhteiskunnan silmissä arvostettava työ.”
Maaniitty tiedostaa nykytyöelämän pätkäluonteen ja sen, että yhä harvempi työskentelee vain yhdessä ammatissa tai työpaikassa.
”Uskon, että minunkin tulevaisuuteni tulee olemaan sellainen. Etten ole vain runoilija, vaan on monta asiaa ja projektia menossa. Sellaista poikkitaiteellista settiä.”
Hänestä ajatus tuntuu ihan hyvältä ja oikeastaan lohduttavalta – aina on olemassa uusia suuntia. Hän haluaa myös jatkaa aktivismia jossain muodossa.
Yksi konkreettinen unelma olisi oman runokirjan tai zine-lehtisen julkaisu. Lisäksi Maaniitty unelmoi ikärajattomien runotapahtumien järjestämisestä – nykyään monet open mic -tapahtumat järjestetään baareissa – ja esimerkiksi runollisen elokuvan tekemisestä.
”Minua kiinnostaa runoudessa juuri se, että se on niin osallistava taiteenlaji. Mielestäni runoutta voi yhdistää mihin vain – musiikkiin, teatteriin, videotaiteeseen, kuvataiteeseen.”
Maaniitty haluaisi varmistaa, että taide ja runous olisivat kaikkien saatavilla. Maailma ilman niitä olisi hänen mielestään yksipuolinen, väritön ja tylsä.
”Runous on jotenkin spontaania – haluaisin, että sitä näkyisi enemmän kaupunkikulttuurissa vaikka talojen seinillä tai pieninä runotarroina tai mitä vaan. Sanat sopivat kaikkialle.”