Teksti: Lotta Nikula
Kuva: Carolina Mobarac
"Kun miehet, jotka katsovat sormiensa läpi muiden miesten sikailuja, kauhistelevat maailman tapahtumia, katson minä heitä tyhjin silmin", kirjoittaa Lotta Nikula esseessään.
MIELESTÄ ‧ ESSEE
Minä toivoisin miehiltä enemmän
“Vihaiset miehet ilman seksiä.”
Sanat muodostivat otsikon, joka pysäytti suoruudellaan. Myös minut.
Kun Helsingin Sanomat syyskuussa 2022 julkaisi Marianne Riialin kyseistä otsikkoa kantavan artikkelin, ymmärsin jälleen hiukan paremmin, miksi naisten oikeuksien toteutuminen tuntuu niin kaukaiselta.
Juttu käsitteli incel (involuntarily celibate) -yhteisöjä, vihaisten vasten tahtoaan selibaatissa elävien heteromiesten ryhmittymiä internetissä. Incel-yhteisöjä on ollut olemassa koko 2000-luvun ajan, mutta ilmiö on nostanut päätään entistä vahvemmin viime vuosina.
Kohauttavan otsikon noustessa kahvipöytäkeskusteluihin tuttujen miesten kanssa, huomattavan moni halusi väittää, ettei ilmiöllä ole mitään tekemistä naisvihan kanssa.
Siinä missä minä, 24-vuotias nuori nainen, olin artikkelin luettuani surullinen, mutta en yllättynyt, monien miesten tunteet kuohuivat. Pakottava tarve puolustautua nosti päätään ja toi pinnalle tunteita, joita he eivät osanneet itsekään nimetä. Ilmiö oli heille henkilökohtainen, vaikka uskaltaisin väittää sen koskettavan enemmän minun elämääni.
Reaktio sai minut miettimään:
Ovatko miehet ikinä valmiita kohtaamaan omia tunteitaan, jotta naisten ei tarvitsisi elää pelossa?
Läpi edeltävän kesän olin seurannut sosiaalista mediaa kohauttaneen Andrew Taten nousua ja tuhoa. Muutamassa kuukaudessa Tate kietoi maskuliinisuutta ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ihannoivalla sisällöllään sosiaalisen median pikkurillinsä ympärille.
Elokuun 2022 lopussa miehellä oli yli 4 miljoonaa seuraajaa Instagramissa. TikTokissa videoita, joilla Tate esiintyy, oli toistettu yli 11,6 miljardia kertaa.
Pyrähdys suosioon oli nopea, mutta loppui lyhyeen.
Elokuun lopussa TikTok, Instagram, Twitter, YouTube ja Facebook häätivät Taten alustoiltaan. Vaikka Taten omat tilit kaatuivat, uudelleen postatut videot ja kuvat elävät omaa elämäänsä internetissä. Sanomallaan ne polkevat maan tasalle kaiken tähän asti käydyn tasa-arvokeskustelun ja houkuttelevat esiin joukon nuoria miehiä, jotka mieltävät äänekkään naisvihan feminismin vastakohdaksi.
Vaarallinen ajatusmaailma ei rajaudu vain sosiaaliseen mediaan. Joulukuussa 2022 Romanian viranomaiset pidättivät Taten veljineen epäiltynä osallisuudesta raiskaus- ja ihmiskauppavyyhtiin.
Juuri ennen kiinniottoaan Tate julkaisi ilmastoaktivismia pilkkaavan twiitin, jonka tähtäimeen joutui ilmastoaktivisti Greta Thunberg. Thunberg näpäytti takaisin ja sai osakseen ylistystä, jota Tate ei kestänyt. Vastaiskuna Tate julkaisi videon, jolla solvasi Thunbergia lisää. Internet uskoo, että videolla näkyvä pitsalaatikko olisi paljastunut miehen tarkan olinpaikan viranomaisille.
Väkivallasta vapaa ei myöskään ole incel -yhteisö, jonka radikalisoituneimmat jäsenet ovat syyllistyneet terroritekoihin tasaisin väliajoin 2010-luvulta saakka. Kenties tunnetuin terroriteoista on Kalifornian Isla Vistan puukotus- ja ampumavälikohtaus.
Toukokuussa 2014, 22-vuotias, Elliot Rodger tappoi seitsemän itsensä mukaan lukien ja haavoitti kolmeatoista. Ennen kuolemaansa Rodger lähetti läheisilleen 137 sivuisen kuvauksen elämästään ja julkaisi Youtubeen videon nimellä ”Elliot Rodgersin kosto”. Rodgersia ja muita incel-yhteisön terroritekoihin syyllistyneitä yhdistää syvä viha naisia kohtaan ja pakkomielteinen suhde seksin puutteeseen.
Tate ja incel-kulttuuri ovat jatketta ilmiölle, jota olemme todistaneet 2000-luvun alusta saakka. Konservatiiviset arvot ovat kerryttäneet kannatustaan tasaiseen tahtiin, ja naiset kärsineet sen kohtalokkaat vaikutukset.
Käsitteenä konservatiivisuus luo mielikuvaa vanhanaikaisista arvoista ja näin ollen vanhemmista ihmisistä. Ehkä siksi olen luullut, että pinttyneimmät ja tukahduttavimmat aatteet kumpuavat heidän suunnaltaan.
Viime vuosina naisviha on saanut uusia merkityksiä ja jakautunut erillisiin lokeroihin mielissämme. Naisviha on vähättelyä, lehtien alentavia klikkiotsikoita ja törkeää nettikommentointia. Samanaikaisesti se on äärimmilleen vietyä väkivaltaa, jonka moottorina toimivat kaikki edellä mainitut.
Painoarvon antaminen internetin ilmiöille voi tuntua liioittelulta, mutta verratessa nuorten sosiaalisessa mediassa viettämää aikaa ja valtiomme turvallisuustasoa naisille, yhtälö on huolestuttava. Tämänhetkisessä keskustelussa kylmäävänä näyttäytyy se, kuinka monelle naisviha on mielipide muiden joukossa tai someöyhöttämistä, jolla ei ole niin väliä.
On kyse sitten brutaalista väkivallasta tai sosiaalisen median kommenteista, taustalla on kamppailu samasta asiasta: naisten oikeudesta turvalliseen elämään.
Tämänhetkisessä keskustelussa kylmäävänä näyttäytyy se, kuinka monelle naisviha on mielipide muiden joukossa.
Teoksessaan Kaikki Rakkaudesta (Harper, 2000) Bell Hooks, yhdysvaltalainen aktivisti ja kirjailija, kirjoittaa, kuinka kysyttäessä lähes jokainen sanoo, ettei tue miesten naisiin kohdistamaa väkivaltaa.
Kun kerromme, että ainoa tapa lopettaa väkivalta on se, ettemme enää hyväksy käsitystä, jonka mukaan miehillä on biologisen erilaisuuden vuoksi enemmän etuoikeuksia tai valta hallita naisia, yhteisymmärrys lakkaa. Arvojen, joita väittää kannattavansa ja niiden eteen tehdyn työn, välillä on kuilu.
Hooks on oikeassa. Kaikki tuntemani miehet kertovat arvostavansa naisia ja haluavansa heille hyvää. Siltikään kaikki tuntemani miehet eivät näe tarpeelliseksi pohtia, mikä kaikki aiheuttaa epätasa-arvoa ja miten sen saisi purettua. Eivät edes suurin osa.
Naisvihaa ylläpitävät teot ovat arkipäiväisiä valintoja vaieta. Tilanteita, joissa pelko avata suunsa voittaa tarpeen olla oikeudenmukainen. Seksistisen ja alentavan läpän hyväksyminen, naisten kokemuksien vähätteleminen tai päätös olla puuttumatta kaverin ongelmalliseen käytökseen, on auttamatta osa suurempaa ongelmaa.
Ääriajattelijoita on syytä pelätä, sillä he saattavat päätyä äärimmäisiin tekoihin. Pitkällä tähtäimellä vielä vaarallisempia ovat ne, jotka eivät näe ääriajattelua osana omaa yhteiskuntaansa vaan pahuuden saarekkeena, josta ovat itse irrallaan. Mikään ajattelumalli ei synny tyhjiössä. Sillä mitä sanomme, teemme tai tuomitsemme, on valta vahvistaa tai nujertaa vihaa.
Kun äärioikeisto kerää uusia voittoja ja naisten oikeudet ottavat radikaaleja harppauksia taaksepäin, en enää ylläty tai raivostu. Tunnen syvää surua, itken ja kerään voimia jatkaa taistelua.
Ja kun miehet, jotka katsovat sormiensa läpi muiden miesten sikailuja ja kauhistelevat maailman tapahtumia, katson minä heitä tyhjin silmin.
Tasa-arvoa ei voi ojentaa omien rajojensa puitteissa vaan valta täytyy olla valmis luovuttamaan. Monelle vallasta luopuminen tuntuu olevan synonyymi sorretuksi tulemiselle. Kun jonkun muun oikeuksille annetaan tilaa, tuntuu itsestä unohdetulta.
Kompastumme jatkuvasti samaan ongelmaan, jonka uusin ilmenemismuoto kantaa nimiä Incel ja Tate. Jos ohjat eivät ole enää täysin omissa käsissä, luullaan naisten kaapanneen ne ja valmistaudutaan vastahyökkäykseen.
Muutos ei kuitenkaan koskaan tapahdu tasaisesti, se rikkoo rajoja ja hakee muotoaan. Tarvitaan rohkea sysäys, joka heilauttaa yleistä normia. Kun puhutaan ihmisoikeuksista, sysäyksen ytimessä on kovaääninen keskustelu rakenteista, sanastosta ja vaadittavista muutoksista.
Ääripäiden taisto siitä, mikä vaatimus menee milloinkin yli, on loputon. Toiset ääriliikkeet ovat kuitenkin toisia vaarallisempia. Kun valmiiksi sorretut pitävät kovaa ääntä oikeuksistaan, meidän kaikkien on syytä tarkastella omaa toimintaamme ja kysyä: Vaatiiko tasa-arvon saavuttaminen muutaman ”ylilyönnin”?
Jos ohjat eivät ole enää täysin omissa käsissä, luullaan naisten kaapanneen ne ja valmistaudutaan vastahyökkäykseen.
Kun palaan takaisin Marianne Riialin artikkeliin ja sen herättämään kysymykseen, olen loputtoman uupunut ja toivoisin miehiltä enemmän.
Olen väsynyt kuulemaan kammottavia uutisia naisten oikeuksien alas polkemisesta. Vielä väsyneempi olen siihen, että miehet lähellä ja kaukana eivät riko mukavuusalueensa rajoja ja kohtaa tunteitaan, jotka ylläpitävät epätasa-arvoa. Pelon kohtaaminen ei ole naisille vaihtoehto, se on selkärankaan rakentunut rutiini.
Kun pelko ja epävarmuus saavat yliotteen, perinteisiin ja konservatiivisiin arvoihin nojautuminen voi tuntua turvalliselta vaihtoehdolta. Mutta ainoastaan, jos ne suojaavat oman selustan.
Meillä on halu puolustaa omiamme ja hyvä niin. Ainoastaan luomalla turvallisia yhteisöjä, joissa jakaa vaikeitakin tunteita, voimme ehkäistä ääriajattelua. Silloin turvan tunnetta ei tarvitse etsiä netin pimeistä nurkista ja paha olo kanavoituu vähemmän todennäköisesti johonkin toiseen ihmisryhmään.
Olennaista lieneekin se, kuinka paljon olemme valmiita tekemään ennaltaehkäisevää työtä turvallisemman yhteiskunnan eteen. Uskallammeko paljastaa heikoimpia puoliamme, jotta muut saisivat oikeutta? Ainoastaan tuntemalla itsemme paremmin voimme oppia, milloin epämukavat tunteet viestivät, että on aika huutaa kovempaa ja milloin nostaa käsi ylös virheen merkiksi.
Tahdon uskoa miesten kykyyn kohdata itsensä ja luoda turvallisempaa maailmaa. Ratkaisevaa ei lienekään kyvykkyys vaan tahtotila ja nyt on viimeinen hetki osoittaa palavaa halua, jottei viimeinenkin toivo sammu.
Lotta Nikula on journalismin opiskelija ja vapaa toimittaja, joka rakastaa luontoa, lukemista ja kahvia.