top of page
IMG_3730.JPG
Teksti & kuva: Noora Kulta

Yksikään aiempi sukupolvi ei ole saanut tietoa kaikista maailman kauheuksista reaaliajassa syötöllä, jota ei pääse pakoon. Olisiko mahdollista ulottaa vähän enemmän empatiaa nuoria kohtaan?

PÄÄKIRJOITUS  01.12.23

Aikuiset, yrittäkää edes!

Minä en pelkää nuoria.

 

Se tuntuu absurdilta lauseelta kirjoittaa, edes ajatella, mutta se on tärkeä lause sanoa juuri nyt. 

 

Aikuiset ihmiset tuntuvat unohtavan oman nuoruutensa nopeasti. Sen kultaisia hetkiä on kiva muistella, sanoa “ollapa nuori taas” ja vähän häveten naureskella sille, kuinka pahasti on jo pudonnut kärryiltä nykyajan nuorten meiningistä ja uusista, tosi vaikeista sanoista.

 

On sopivan nöyrää kehuskelua mainita miten vähällä nyt päästään, kun ei tarvitse: 

 

  • hiihtää kouluun vuonna 1965 

  • istua tupakansavussa ravintolassa vuonna 1985 

  • katkaista nettiä, jotta voi soittaa puhelun vuonna 2005.

 

Kun unohtaa millainen itse oli, voi päivitellä sitä, miten helppoa elämä on nuorilla tänä päivänä.

 

Siis tosiaanko on? Ei minun mielestäni.

 

Viime aikoina olen joutunut todistelemaan Improbaturin, tämän vuodesta 1987 asti ilmestyneen lukiolaisten ja nuorten oman journalistisen julkaisun merkitystä. Minusta se on itsestään selvä. 

 

Yhteiskuntana me tarvitsemme median kentältä nurkan, joka on vain nuorille. Paikan josta käsin nuoret ottavat sen puheenvuoron, joka heille kuuluu ja jota aikuisten on syytä kuunnella. 

 

Nuoria, siis ainoastaan iän puolesta omaksi ihmisryhmäkseen eroteltua joukkoa kohtaan on juuri nyt paljon epäluottamusta ja epäkunnioitusta, jopa edellä mainitsemaani pelkoa. 

 

Kesyimmissä puheissa nuoret ovat laiskoja, puhelinriippuvaisia oikeiden töiden välttelijöitä, pullamössöä. He valtaavat leikkipuistoja, jättävät roskansa siivoamatta ja meluavat julkisilla paikoilla.

 

Rajuimmillaan kauhistellaan nuorisojengejä ja katuväkivaltaa. Maalaillaan kuvia siitä, miten nuoret varastavat vaatteita toistensa ja viattomien ohikulkijoiden päältä. On veitsiä, huumeita, aseita. Arvaamattomuutta, auktoriteettien vastustamista. 

 

Nuoret ovat pilalla, syrjäytymisen reunalla roikkujia, jotka olisivat vain muutaman paremman päätöksen päässä tasapainoisesta mielenterveydestä ja korkeakoulututkinnosta.

 

Eikö kukaan tosiaan ole pysähtynyt miettimään sitä, millaisessa maailmassa z-sukupolvi kasvaa? 

 

On täällä ennenkin ollut vaikeita aikoja. Sotaa ja kulkutauteja, näköalattomuutta, lamaa, enemmän vainoja, lapsityötä ja aikuisten kanssa avioliittoon pakotettuja nuoria. Mutta, ja tämän voi sanoa melko suurella varmuudella, kukaan näinä aikoina eläneistä ihmisistä ei ole saanut tietoa kaikista koko maailmassa tapahtuvista kauheuksista reaaliajassa, valeuutisilla ja propagandalla höystettynä. 

 

Olisiko aikuisten mahdollista tuntea edes hiukan myötätuntoa? 

 

Muistella enemmän omia epävarmuuksiaan. Pelkoja ja harha-askeleita. Nuoruutta aidosti sellaisena kuin se oli, ei sellaisena kuin sen haluaa muistaa. 

 

Todella kaivella mielensä sopukoista tunnetta siitä, millaista oli kasvaa peläten oman aikakautensa kauheuksia. Miettiä hetken aikaa, miltä tuntuisi, jos kaikki maailman uhat ja vääryydet pyörisivät käsivarren mitan päässä vuorokauden ympäri luupilla, jota ei pääse pakoon. 

 

Jos me haluamme panostaa tulevaisuuteen, on meidän luotettava nuoriin. Kuunneltava ja arvostettava. Jätettävä jälkeemme helpommin kuljettava polku, ei kaataa puita esteiksi tielle. 

 

On meidän tehtävämme saada nuoret tuntemaan, että he ovat osa yhteiskuntaa, joka haluaa heidät jäsenikseen.


Minä en pelkää nuoria, minä olen vihainen aikuisille jotka pelkäävät.

bottom of page