Itse olin varmasti opettajien unelmaoppilas: rauhallinen, tunnollinen, kiltti ja hiljainen, mutta tunnilla aktiivinen. Luin kokeisiin järkyttäviä määriä, käyttäydyin asiallisesti ja panostin kouluun melkein koko elämäni.

Päiväni koostuivat pitkälti koulusta ja urheiluharrastuksista, eikä kavereille tai muulle hauskanpidolle jäänyt kauheasti aikaa. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin voinut ottaa rennommin ja kerätä yläasteajalta muitakin kokemuksia kuin koulukirjoissa nenä kiinni istumista.

Taustalla olevia syitä omaan toimintaan on tietenkin helppo pyöritellä jälkikäteen. Olin itsestäni todella epävarma, ja tyytymättömyys omaan itseeni oli varmasti huipussaan. Kokeissa onnistuminen ruokki perfektionistiluonnettani entisestään.

Halusin olla jossain paras, koska koin, etten ollut koskaan ollut riittävä missään. Elämän suorittaminen ja kontrollointi toivat turvaa, eikä silloin ehtinyt liikaa ajattelemaan asioita, vaikka olisi ehkä kannattanut.

Mahdollisesti taustalla oli myös jonkinlaista hyväksynnän hakemista ikätovereilta, joille olisin varmasti kelvannut myös keskinkertaisin arvosanoin, mutta itselleni en. Yritin elää kaikin tavoin täydellistä elämää.

Täydellistä elämää ei kuitenkaan ole kenelläkään, eivätkä täydelliset ihmiset kuulosta edes kovin kiinnostavilta. Säröt ja virheet tekevät meistä kiinnostavia. 
 

Sosiaalinen media on yksi nykypäivän haaste etenkin nuorten mielenterveysongelmien määrän lisääntymisessä. Anne Haikola kirjoittaa artikkelissaan “Somen molemmat puolet” (Psykologi-lehti 8/2021) sosiaalisen median filtteröidystä maailmasta Kardashianeiden isoine peppuineen ja täydellisine kuntosaliohjelmineen.

Haikola käy artikkelissaan monipuolisesti läpi sosiaalisen median aiheuttamia hyviä sekä huonoja puolia. Huonoihin puoliin kuuluu kuva täydellisestä kiiltokuvaelämästä. Lisäksi Haikola mainitsee nuorten lisääntyneet keskittymisvaikeudet. 

Sosiaalinen media on suuressa roolissa nuorten identiteetin kehittymisessä ja itsensä löytämisessä nykypäivänä. Jatkuva informaatiotulva ja tiedon määrä väsyttävät sekä samalla aiheuttavat nuorille erilaisia paineita sopia tietynlaiseen muottiin.

Nuorien tyttöjen ruuduilla on laihoja, pitkiä ja kauniita sekä urheilullisia uranaisia, jotka postaavat Instagramiin kuvia kahvilan vihersmoothiesta ja lounassalaateista. Samalla nämä naiset heräävät aamuaurinkoon lenkille ja joogaamaan ja illalla heillä on sitten päivän suorittamisen jälkeen vielä voimia viettää iltaa ystäviensä kanssa ja tehdä kymmenen kohdan kasvojenhoitorutiini ennen nukkumaanmenoa. Tältä se ainakin ulospäin näyttää.

Teinipoikien puhelimet puolestaan täyttyvät lihaksikkaista salilla treenaavista miehistä, joihin keskenkasvuiset itseään vertaavat oman kehityksensä vielä ollessa kesken. “Treenivideoita katseleva saattaa saada jatkuvalla syötöllä laihojen fitnessmallien postauksia, ja itsetuhoisuudesta kärsivä itsetuhoisuutta ruokkivaa sisältöä”, kirjoittaa Haikola artikkelissaan.

Vaikka sosiaalinen media aiheuttaa erilaisia paineita ulkonäöllisesti ja elämänlaadullisesti, on sillä myös siitä huolimatta positiivisiakin vaikutuksia meidän elämässämme. Nykyään sosiaalisessa mediassa tuodaan esille vaikeitakin asioita ja näytetään elämän kääntöpuolia. Sisältö on jollain tasolla myös terveempää kuin ennen.

Mielenterveysongelmista puhuminen on lisääntynyt, samoin kehopositiivisuudesta ja ulkonäköpaineista keskustellaan aiempaa avoimemmin. Tavallisia kehoja virheineen korostetaan enemmän, mikä vähentää paineita sopia tietynlaiseen ulkonäölliseen ihanteeseen.

Lisäksi monet jakavat rentoutumisvinkkejään sekä kertovat omista loppuunpalamis-tarinoistaan. Tästä myös Haikola kirjoittaa artikkelissaan vedoten siihen, että sosiaalisen median sisällöllä on merkitystä siinä, miten se vaikuttaa käyttäjäänsä.
 

Yhteiskunta asettaa elämällemme tietynlaiset ehdot ja raamit, joiden avulla päästään eteenpäin tai sitten matka päättyy hyvin lyhyeen.

Kulutin tuolloin sosiaalisessa mediassa paljon aikaa nimenomaan vertailemalla itseäni näihin nuoriin naisiin. Halusin näyttää täydelliseltä, halusin elämäni olevan täydellistä, halusin syödä täydellisesti, liikkua täydellisesti, elää terveellisesti ja olla täydellinen koulussa. Ilman tätä en olisi ollut mitään, ja se on surullista.

Halusin kerrankin kokea olevani parempi kuin muut, etenkin koulussa. Siksi arvosanat kymmenestä ylöspäin olivat ainoat, jotka hyväksyin, koska siihen harva muu jatkuvasti kykeni, mikä on puolestaan täysin inhimillistä ja ymmärrettävää. Halusin sopia yhteiskunnan ihanteisiin tai muuten en olisi ollut tarpeeksi riittävä.

Sosiaalisen median lisäksi ongelma on yhteiskunnan ihanteissa ja rakenteissa. Maailmamme arvostaa suorittajaihmisiä, jotka tekevät sataa asiaa samaan aikaan. Me katsomme ylöspäin kurinalaisuutta ja kunnianhimoa. Tämä luo monelle nuorelle paineita onnistua ja elää.

Yhteiskunta asettaa elämällemme tietynlaiset ehdot ja raamit, joiden avulla päästään eteenpäin tai sitten matka päättyy hyvin lyhyeen. Lehdissä kirjoitetaan 10 laudaturin ylioppilaista ja Liisasta, joka on tehnyt lukion ohella töitä, saanut ylennyksen, voittanut EM-kultaa urheilulajissaan ja tässä samalla onnistunut olemaan sosiaalinen sekä kiltti ja ystävällinen kaikille.

Miksi ei kirjoiteta koskaan tavallisista ihmisistä, jotka ovat päässeet lukiosta C:n papereilla, eläneet omannäköistään elämää, levänneet, pitäneet hauskaa ja nyt tekevät tavallisia töitä ja elävät tavallista elämää iloineen ja suruineen? Miksi katsomme ylöspäin ainoastaan superihmisiä, emmekä tavallisia “arjen sankareita”?

Hilma Virtanen on lukiolainen Janakkalasta, joka nauttii urheilusta ja tykkää viettää aikaa läheistensä kanssa.